Kielipuolena Madridissa

Nuori amerikkalaismies matkustaa stipendiaattina Madridiin kirjoittaakseen runoelmaa Espanjan sisällissotaa käsittelevästä kirjallisuudesta.

Madridissa tämä nuori mies, Adam Gordon nimeltään, kokee luomisen tuskaa, vetää huumeita, sekoilee rakkaudessa, tuhlaa vanhempiensa rahoja, kiroaa Bushin hallinnon sotaisaa ulkopolitiikkaa, joutuu keskelle 200 ihmisen hengen vaativaa terrori-iskua, lukee Tolstoita ja yrittää epätoivoisesti sovittautua amerikkalaisen runoilijan rooliinsa espanjalaisten isäntiensä mieliksi.

Tässä Ben Lernerin romaanin Leaving the Atocha Station perusastelmat. Minkälainen teos niistä syntyy?

Ennakkoluuloinen voisi kuvitella, että mahtipontinen, paksu ja tylsä lukuromaani, joka sisältää traagiseen vivahtavaa parisuhdedraamaa yhdistyneenä maailmanpoliittiseen moralisointiin ja oppineen oloisiin kirjallisiin silmäniskuihin Ernest Hemginwayn ja F. Scott Fitzgeraldin suuntaan. Ja kaikki tämä tietenkin paketoituna proosaan, jossa on erottuvinaan hieman pinnistellysti tuotettu kaunokirjallisen elämyksen jälkimaku.

Mitä vielä. Leaving the Atocha Station ei ole mahtipontinen, paksu eikä varsinkaan tylsä. Se on yksi parhaista viime vuosina lukemistani amerikkalaisista romaaneista.

Se kertoo vähintään yhtä paljon sanoista ja kielestä sekä tavastamme käyttää niitä kuin päähenkilöstään. Adam päättää, ettei Madridissa turvaudu englantiin, vaan yrittää pärjätä espanjalla, jota ei ymmärrä eikä varsinkaan puhu täydellisesti.

Kielipuolena oleminen heijastuu kauaskantoisesti Adamin tekemisiin ja siitä myös kumpuaa romaaniin sisältyvä dramatiikka. Leaving the Atocha Station ei sisällä varsinaista juonta, mutta se sisältää kosolti tapahtumia, aivan kuten ihmiselämäkin.

Adam ymmärtää toisten ihmisten puheista vain osan, joskus suurimman osan, mutta joskus paljon vähemmän. Hän ryhtyy rakkaussuhteeseen Isabelin kanssa ja heidän suhteensa kehittyminen kytkeytyy vahvasti siihen, miten hyvin Adam oppii ilmaisemaan itseään. Paradoksaalisesti suhteen koetuspisteeksi muodostuu se hetki, kun Adam ja Isabel tuntevat tajuavansa miltei kaiken mitä toinen sanoo, Niin kauan kuin Adam ilmaisee itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi tahattoman monimielisesti ja arvoituksellisesti, “koanein”, kuten hän itse luonnehtii, suurimmat vaikeudet pysyvät poissa.

Kielipuolisuus vaikuttaa myös Adamin tapaan suhtautua sanomistensa totuudellisuuteen. Hän latelee välistä silkkoja valheita, esimerkiksi kertoo äitinsä olevan kuollut (ei pidä paikkansa) ja isänsä vastenmielinen fasisti (oikeasti isä on mitä helläsydämisin ihminen). Valheiden puhuminen ei tunnu Adamista niin raskauttavalta, kun se tapahtuu kielellä, jolla hän ei muutoinkaan kykene ilmaisemaan itseään täsmällisesti. Jäädessään valheistaan kiinni Adam puolustautuu sillä, että kuvitteli voivansa vieraalla maalla ja vierasta kieltä puhumalla vapautua henkilöhistoriansa kahleista ja luoda itselleen aivan uudenlaisen identiteetin. Selitys on tietenkin typerä ja moraaliton, mutta Adamin sisäisessä maailmassa järkeenkäypä. Lukijan on välillä mahdoton tuntea Adamia kohtaan sympatiaa tai edes ymmärrystä. Onko hän pelkkä sosiopaatti? Toisaalta Adamin epävarmuus ja pelot, jotka välillä puhkeavat paniikkioireiksi, Lerner kuvaa riipaisevan tarkasti, jopa niin että niitä on välillä suorastaan ahdistavaa lukea.

Omanlaisensa kontrastin arkiselle kielipuolisuudelle luo Adamin runoilijan tausta. Käyttäessään äidinkieltään hän on suorastaan vainoharhaisen tietoinen sanoista ja niiden merkityksistä, mikä tekee hänelle vaikeaksi harjoittaa ammattiaan eli runojen kirjoittamista. Adamilla on runsaasti runojen aihioita, kielimateriaa, joka on hänen näkökulmastaan “puhdasta potentiaalia”. Niistä pitäisi rustata valmiita tekstejä, koska espanjalaiset isännät haluavat julkaista niistä käännösvihkosen. Adam käy uskonkamppailua: välillä hän luottaa runouden ilmaisuvoimaan, jopa sen mahdollisuuksiin horjuttaa Bushin hallinnon ulkopolitiikkaa, välillä hän taas mieltää itsensä runoilijan irvikuvaksi, pelkäksi runoilijaa esittäväksi performanssitaiteilijaksi.

Leaving the Atocha Stationin nimi tulee Yhydsvaltain kenties merkittävimmän nykyrunoilijan John Ashberyn runosta. Ashbery on Adamin tärkeä innoittaja, yksi harvoista, joita hän pystyy kutsumaan suureksi runoilijaksi vailla ironiaa. Hän kantaa Ashberyn koottuja mukanaan ja puhkeaa teoksen äärellä miniesseitä muistuttaviin monologeihin: “The best Ashbery poems, I thought, although not in these words, describe what it’s like to read an Ashbery poem; his poems refer to how their reference evanesces.”

Lerner on itse sanonut, ettei ole varma, tapahtuuko Adamin henkilöhahmossa kehitystä romaanin aikana. Se jää lukijan päätettäväksi.

Romaanin lopussa Adam, jonka espanjan taidot ovat jo kovasti kohetuneet, joutuu mukaan paneelikeskusteluun Espanjan kirjallisuuden eturivin auktoriteettien kanssa. Hän jännittää ja hermoilee etukäteen, yrittää opetella ulkoa fraaseja välttääkseen ajautumasta umpikujaan, jossa ei esiintymispaineen keskellä löydäkään oikeita sanoja. Mutta tietenkin hän taantuu takaisin kielipuoleksi. Turvalauseet pelastavat hänet totaaliselta nöyryytykseltä, mutta eivät nololta takeltelulta, Joku yleisöstä kysyy, ketkä espanjalaiset runoilijat ovat Adamille tärkeitä ja hän tietää, ettei selviä pelkällä Lorcalla. Yrittäessään lausua Juan Ramon Jimenezin ja Antonio Machadon nimet, hän sekoittaa ne ja sylkäisee suustaan: Ramon Machado Jimenez.

Paneelikeskustelun päättyessä nöyryytystään nielevässä Adamissa kuohahtaa vimmainen yksinpuhelu: “None of this is real. You don’t like Madrid, with its tourists and dust and heat and innumerable Pietas and terrible food…”

Vuonna 2011 julkaistu Leaving the Atocha Station on runoilijana aloittaneen Ben Lernerin ensimmäinen romaani. Tänä vuonna ilmestyi toinen, 10:04.