Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kirjallisuuden mustat listat

Rakastan lähestulkoon kaikkea, mitä E.M. Cioran on kirjoittanut. En kauheasti innostu Milan Kunderan romaaneista, mutta monia hänen esseitään rakastan.
Vastikään julkaistussa esseeteoksessaan Encounter (alkuteos Une Recontre) Kundera pohdiskelee kirjallisuuden mustia listoja. Hän muistelee, kuinka tapasi Cioranin matkustettuaan nuorukaisena Ranskaan. Kundera tuli puhuneeksi jotain Anatole Francesta, jolloin Cioran kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi sardoninen hymy naamallaan: ”Älä koskaan mainitse Anatole Francen nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”. Se oli mestarin hyväntahtoinen neuvo oppipojalle.
Anatole France oli nimittäin eräänlainen Ranskan kirjallisuuden V.A. Koskenniemi. Elinaikanaan Francella riitti arvostajia ja ihailijoita, mutta kun hänestä aika jätti, yksi jos toinen nuoremman polven kirjailija leimasi hänen tuotantonsa taantumukselliseksi roskaksi. Ne, jotka Francea lukivat, oppivat pitämään suunsa kiinni Pariisin kirjallisissa salongeissa liikkuessaan.
Mustat listat ovat Kunderan mukaan ranskalaisessa kirjallisuudessa läsnä vahvemmin kuin muissa maissa:
”Nowhere in the world have salons played so great a role as in France. Thanks to the centuries-old aristocratic tradition, and thanks to Paris, where, in a small area, the whole intellectual elite of the nation piles together and manufactures opinions; it propagates them not through critical studies or expert discussion but through dazzling phrasemaking, wordplay, glittering nastiness (that’s the way it is: decentralized countries dilute meanness, centralized ones concentrate it.)
Entäpä mikä on ollut Cioranin, nuorta Kunderaa opastaneen mestarin kohtalo? Hän on ollut milloin juhlittu kirjallinen sankari, milloin mustalle listalle suistettu surkimus. Elämänsä ja kirjallisen uransa loppuvaiheessa Cioran herätti enimmäkseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun Kundera kohtasi erään tunnetun intellektuellin, jonka nimeä hän ei esseessä paljasta, tämä tokaisi ivallisesti: ”Ai Cioran? Se olemattomuuden dandy.” (Olemattomuuden dandy on mielestäni aika vänkä nimitys, jos sen ensin riisuu pilkasta.)
Onko suomalaisessa kirjallisuudessa mustalle listalle joutuneita? Onhan toki. Jo mainitsemani V.A. Koskenniemi on paraatiesimerkki. Taantumuksellinen jäärä, joka sympatiseerasi natseja ja suolsi naurettavan mahtipontisia runosäkeitä. Myönnän, että en ole koskaan syventynyt Koskenniemen tuotantoon, se on ollut helppo sivuuttaa, koska ihmisten puheiden perusteella opin jo varhain mieltämään Koskenniemen turhanpäiväiseksi hahmoksi. Kun olen joskus lehteillyt hänen runojaan, olen löytänyt sieltä juuri niitä naurettavuuksia, joita sieltä ”kuuluukin” löytää.
En usko, että minulla on oikeudenmukaista kuvaa Koskenniemestä. Sen enempää kuin oli niillä ranskalaisilla kirjailijoilla, jotka pilkkasivat Anatole Francea siksi, että se oli jokaisen itseään kunnioittavan kirjallisen eliitin jäsenen velvollisuus.
Kun katson maamme nykyistä kirjallista kulttuuria, näen että mustat listat ovat läsnä runoudessa. Liikkuessani nuoremman polven runoilijoiden liepeillä, tiedän suunnilleen, mitkä nimet ovat sellaisia, joita kuuluu ilkkua tai joista on vähintäänkin hyvä olla hiljaa. Viisikymmentälukulainen lyriikan modernismi on passé ja sen kirjallinen paavi Tuomas Anhava samanlainen naurettava surkimus kuin Anatole France kuolemansa jälkeen Ranskassa. ”Älä koskaan mainitse Tuomas Anhavan nimeä täällä ääneen tai kaikki nauravat sinulle”, voisi joku kokeneempi tekijä supista uraansa aloittelevan nuoren lyyrikon korvaan. Myös tietyt ysärit, yhdeksänkymmentälukulaiset runoilijat, saavat osakseen halveksuntaa.
Kotimaisten prosaistien parissa liikkuessani taas en tiedä kovinkaan tarkasti, keistä kuuluu pitää ja keistä ei. Aika moni tosin tuntuu nälvivän nykyään Paul Austeria, mutta tämä johtunee siitä ymmärrettävästä syystä, että Helsingin Sanomat on jo pitemmän aikaa syöttänyt suomalaiselle yleisölle valhepropagandaa, jonka mukaan Auster ja hänen vaimonsa Siri Hustvedt ovat suunnilleen Yhdysvaltain merkittävimmät nykyprosaistit. Se on halpamaista. Eikä vain halpamaista vaan myös anteeksiantamatonta.
Ah! Kuten edellisestä huomaatte, minäkin sorrun tämän tästä patsaiden kivittämiseen ja kuvien kaatamiseen. Olen nimittäin eräs niistä, jotka suhtautuvat Austeriin penseästi. Eikä siinä mitään. Mielestäni kirjallisuuteen kuuluu antidemokraattinen eetos: yhdet ovat merkittäviä ja toiset pelkkiä kuplia, yhdet kirjoittavat mestariteoksia ja toiset sontaa. Huomasin jo kauan sitten olevani sellainen lukija, joka tykkää rakastaa ja vihata kirjoja ja kirjalijoiden tuotantoja, jakaa hyväksyntää ja halveksuntaa.
Mutta vaikka henkilökohtaisella tasolla asenteeni on intohimoinen ja puolueellinen, en kuitenkaan tykkää mustista listoista. Ne kertovat pikemminkin kirjallisen kulttuurin ahtaudesta kuin rikkaudesta. Aina kun lausun jotain ilkeää Paul Austerista, toivon että hänellä on myös vahvat puolustajansa. Niin kuin hänellä onkin, aina HS:n kulttuuritoimitusta myöten. Mustat listat olkoot henkilökohtaiseen käyttöömme, niistä ei pitäisi tehdä koko kirjallista kulttuuria määrittäviä. Tämä on toki naiivi toive, elämmehän ihmisten maailmassa.

Kommentit (31)

  1. Idiootti

    On tietysti aika vaikea löytää yhteisöjä, jotka eivät perustaisi itseään jonkinlaiseen ulossulkemiseen; ja koska runous on nyky-Suomessa yhteisöllisempää puuhastelua kuin proosa, ei liene ihme, että dissaamalla saavutetusta ryhmäidentiteetistä löytyy helpommin esimerkkejä runopiireistä.

    Esimerkeistäsi näkyy, että dissaamisen kohteena on yleensä nimenomaan etabloitunut kirjallisuus ja että tuolla dissaamisella vaikuttaisi olevan joskus varsin vähän tekemistä itse kirjallisuuden sisällön kanssa. Austerin tapaus näyttäisi olevan erittäin tyypillinen. Kuten itsekin vihjaat, joutuessaan Hesarin – ja varsinkin monien inhoaman Jukka Petäjän – jalustalle nostamaksi Auster äkkiä jotenkin saastui, vaikka New York -trilogian ilmestyessä Auster oli outoa ja omaperäistä eikä häntä parjaamalla ollut mahdollista saada vastakulttuuri- tai älykköpisteitä.

    Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, millä tavalla ”antiaikalaiseksi” julistautuminen mielestäsi poikkeaa tällaisesta dissauksesta – paitsi että kyse on yleisluontoisemmasta eleestä.

    1. Tommi Melender

      ”Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, millä tavalla ”antiaikalaiseksi” julistautuminen mielestäsi poikkeaa tällaisesta dissauksesta – paitsi että kyse on yleisluontoisemmasta eleestä. ”

      Valitettavasti tähän ei liity mitään mielenkiintoista tarinaa. Blogini nimellä Antiaikalainen on nimittäin varsin banaalit taustat.

      Perustin aluksi blogin, jolle annoin nimeksi Uusi Attikalainen — Hannu Salaman avainromaanista Tapausten kulku pöllitty nimi. No, tuo blogi hävisi perustamisvaiheessa jonnekin.

      Loin sitten uuden alustan, mietin pikkuisen aikaa, minkä laittaisin sille nimeksi ja lätkäisin sitten Antiaikalainen. Pikkuisen siinä oli infantiilia 60-lukulaisuudelle irvailua: Uusi Attikalainenhan oli Salaman romaanissa fiktiovastine Aikalaiselle, joka siis oli Pentti Saarikosken joskus ammoin toimittama kulttuurijulkaisu.

      Eli en ole julistautunut antiaikalaiseksi tällä blogillani. Hämmästyttävän moni tuntuu kuitenkin kuvittelevan, että olen niin tehnyt. Antiaikalainen on minulle pelkkä blogin nimi ilman sen suurempaa merkitystä.

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *