Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kirjallisuus ja elämän pelastaminen

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa David Shieldsin uudesta kirjasta How Literature Saved My Life, mutta ei ole huvittanut. Elän taas vaihteeksi aikoja, jolloin kaikenlainen kirjoittaminen tuntuu vastenmieliseltä.

Tämä Lauri Sihvosen merkintä Shieldsistä sai minut vääntäytymään tietokoneen ääreen.

Sihvosta ärsyttää Shieldsin ”omahyväisyys” ja ”itsekorostus”. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa, mutta toisaalta: Shieldsin kirjalliseen ohjelmaan kuuluu peittelemätön subjektiviisuus ja henkilökohtaisuus, oman kirjoittajapersoonan esillä pitäminen. En pidä Shieldsiä sen narsistisempana kirjoittajana kuin vaikkapa Paul Austeria. Tai oikeastaan: Austerin narsismi on rasittavampaa, koska hän ulkoistaa sen teoksiinsa. Useimmat Austerin romaanit ovat kansankielellä ilmaistuna ”tekotaiteellista paskaa”. Amerikkalainen kriitikko James Wood on luonnehtinut Austeria ontoksi ja kliseiseksi kertojaksi. Hänen teoksensa ovat 80-prosenttisesti silkkaa perusproosaa, mutta antaakseen itsestään kirjallisesti nokkelan vaikutelman, hän rakentaa perusproosansa päälle erilaisia ”edistyksellisiä” narratiivisia kikkoja ja intertekstuaalisia kiemuroita.

Austerin kaltaiset piilonarsistit toisinaan ärsyttävät, toisinaan haukotuttavat minua. Shieldsille annan hänen itsetehostuksensa anteeksi, koska hän ei edes yritä piilotella alhaisia motiivejaan. Jos hän poseeraa, hän tekee sen täysin avoimesti.

Sihvonen mainitsee myös, kuinka häntä nyppi Shieldsin edellisessä teoksessa Reality Hunger sen tapa ”määritellä dogmaattisesti” kokonaista kirjallisuuden alaa eli fiktiivistä kertomakirjallisuutta. Taaskin ymmärrän, mitä Sihvonen tarkoittaa, mutta samalla tekee mieli sanoa vastaan. Jos Hannu Raittila tai Jonathan Franzen vaativat, että ”romaanit on kirjoitettava ytimensä ympärille ja kunnioittaen tämän taidemuodon perusolemusta”, harva älähtää, että millä ihmeen oikeudella Raittila tai Franzen kokee asiakseen määritellä romaanitaiteen perusolemuksen. Heitä ei moisesta ”dogmaattisuudesta” laiteta tilille, koska he edustavat kertomakirjallisuuden valtavirtaa. Eli eivät uhkaa ketään. Mutta mitäpä siitä. Shields ei tekeydy uhriksi ja valita osaansa vaan niin sanotusti ”jatkaa keskustelua”.

Yhtä kaikki, minun on pakko tunnustaa, ettei How Literature Saved My Life tehnyt järin suurta vaikutusta. Shields esitti teesinsä perinteisen kertomakirjallisuuden kulttuurisen relevanssin ehtymisestä vakuuttavasti Reality Hungerissa. Uusi teos ei tuo juuri mitään uutta sen paremmin ajatuksellisesti kuin elämyksellisesti, vaikka nimensä mukaisesti pyrkii olemaan henkilökohtaisempi. Minua rasittaa How Literature Saved My Lifessä ennen kaikkea se, että Shields toistelee tuttuja iskulauseitaan etenemättä niistä tekstin tasolla mihinkään. Hän jaksaa jankuttaa siitä, millainen kirjallisuus häntä puhuttelee ja millaisia kirjoja haluaa kirjoittaa, mutta ei pääse tuumasta toimeen. Tulee mieleen anekdootti, jonka Shields kertoo eräästä opiskelijastaan. Opiskelija yritti pitkään kirjoittaa romaania ja kokosi sitä varten suuret määrät erilaista aineistoa. ”Se aineisto on romaanisi, usko pois”, Shields neuvoi opiskelijaa.

How Literature Saved My Lifessä Shields on pikemminkin koonnut aineiston kirjaa varten kuin kirjoittanut kirjan, mikä toki lienee hänen tarkoituksensakin. Tekstikollaaseihin perustuva kirjallinen estetiikka toimi hienosti Reality Hungerissa, mutta uuden teoksen miniesseet, muistiinpanot, anekdootit ja sitaatit eivät syvene painokkaaksi kirjalliseksi ainekseksi. Mielestäni Shieldsin olisi kannattanut valita kerronnallisempi ote ja jättää teesien naulaaminen tällä kertaa vähemmälle. Tai vaihtoehtoisesti typistää kerronnallisia jaksoja ja tehdä ohjelmallisemmin fragmentaarista tekstiainesta. Nyt ollaan häiritsevästi puolitiessä, katsotaanpa asiaa kummasta suunnasta tahansa.

Eräästä asiasta olen Sihvosen kanssa varauksetta samaa mieltä: teoksen köyhin jakso on ”Fifty-five works I swear by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Onkohan hän saanut idean tähän listaan William Gassilta? Jos on, niin hävetköön. Gassin essee ”A Temple of Texts: Fifty Literary Pillars” on aidosti näkemyksellinen katsaus tekijälleen tärkeisiin mestariteoksiin, kun taas Shieldsin räpellys on kuin nopeasti suollettua blogitekstiä.

Kommentit (6)

  1. juha saari

    Siitä Austerin muinaisesta ”dekkari”trilogiasta pidin… Oli kiehtova tunnelmaltaan.

    Olen tämän jo aiemmin tähänkin blogiin maininnut mutta jos pitää esittää kotimainen nimi peittelemättömyydessään nautittavasta narsismista, se on tietenkin Volter Kilven Alastalon salissa.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *