Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kirjallisuuspalkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-voittajaa, Ulla-Lena Lundbergin Jäätä on myyty huimat määrät, kuten odottaa saattoi. Palkinto siis palveli tärkeintä, eli kaupallista, tehtäväänsä.

On varmaan klisee sanoa, että mitä vahvemmassa asemassa kirjallisuuspalkinnot ovat, sitä heikommassa asemassa on kirjallisuuskritiikki, koska julkisuus muuttuu silloin palkintovetoiseksi ja spektaakkeli nousee sisällön edelle. Tässä on toki liioittelun makua. Suomessa vain yhdellä kirjallisuuspalkinnolla on vahva asema. Muut paitsi Finlandia kuitataan pikku-uutisilla.

Kirjailijoille palkinto tuo mainetta ja rahaa, ja useimmille ne ovat yhtä lailla tervetulleita. Eräs suosikkikirjailijoistani, itävaltalainen Thomas Bernhard suostui ottamaan kirjallisuuspalkintoja vastaan vain siihen saakka, kunnes täytti neljäkymmentä. Harva kirjailija on kertonut suhteestaan palkintoihin ja palkituksi tulemiseen yhtä brutaalin rehellisesti.

Kirjassaan Wittgensteins Neffe (englanniksi Wittgenstein’s Nephew) Bernhard tunnustaa sietäneensä teennäiset seremoniat ja juhlallisuudet mahtipontisissa saleissa vain siksi että tarvitsi rahaa:

”Annoin heidän kusta päälleni juhlasaleissa ja kokoushuoneissa, sillä palkinnon myöntäminen kirjailijalle on todellakin samaa kuin hänen päälleen kuseminen. Palkitseminen on tuntunut minusta aina pikemminkin suurelta nöyryytykseltä kuin suurelta kunnianosoitukselta. Kaikki palkintoraadit koostuvat typeryksistä, jotka haluavat vain kusta palkittavan päälle.”

Yhden ainoan kerran Bernhard suostui ottamaan vastaan palkinnon ilman shekkiä. Se tapahtui 1972, kun hänelle myönnettiin Itävallan merkittävin, Franz Grillparzerin nimeä kantava näytelmäkirjallisuuspalkinto. Sen aikaisempiin voittajiin kuuluivat Gerhart Hauptmann, Franz Werfel ja Friedrich Dürrenmatt. Vuoden 1972 palkintotilaisuus oli erityisen juhlava, koska silloin oli kulunut sata vuotta Grillparzerin kuolemasta. Mutta kun Bernhard saapui juhlaseremoniaan, kukaan ei ollut ottamassa häntä aulassa vastaan. Bernhard meni muina miehinä istumaan salin kymmenennelle penkkiriville. Lopulta joku tilaisuuden järjestäjistä tunnisti kirjailijan. Bernhardia pyydettiin siirtymään ensimmäiselle penkkiriville, mutta hän suostui vain sillä ehdolla, että Akatemian presidentti tulisi henkilökohtaisesti pyytämään häntä. Näin tapahtui, ja juhlaseremoniat saatiin vietyä lävitse. Berhardia koko episodi kuvotti. Grillparzer-palkinnon kunniakirjakin oli ”tyylittömyydessään vertaansa vailla, kuten kunniakirjat yleensäkin.”

Tuo tapaus ei ollut Bernhardin uran ainoa palkintoskandaali. Vielä suuremman kohun hän sai aikaan 1967 vastaanottaessaan valtionpalkintoa. Bernhardia ärsytti se, että hänelle myönnettiin valtionpalkinnoista pienempi, vaikka toisaalta hän oli sitä mieltä, että suuremman valtionpalkinnon saajat olivat olleet järkiään kusipäitä: ”Eivätkä mitä tahansa kusipäitä, vaan katolisia tai kansallissosialistisia kusipäitä, muutamaa kiintiöjuutalaista lukuun ottamatta.” Saatuaan palkinnon Bernhard nousi pitämään puhetta ja sai yleisön kuohuksiin. Paikalla ollut ministeri pomppasi pystyyn, heilutti nyrkkiä, solvasi Berhardia ja marssi mielenosoituksellisesti ulos salista hännystelijät kintereillään. Bernhard ihmetteli myöhemmin (teennäisen viattomasti) ministerin reaktiota, koska palkintopuhe oli hänen mielestään sävyltään filosofinen. ”Sitä paitsi siinä mainittiin sana ’valtio’ useammankin kerran”.

Mitä Bernhard palkintopuheessaan sitten sanoi? Suunnilleen samaa kuin kirjoissaan: leimasi Itävallan suureksi vankileiriksi, jossa typeryys ja ajattelemattomuus pitävät valtaa ja jossa kansalaiset ovat sietämättömän matalamielisiä.

Vuosien varrella tienaamillaan palkintorahoilla Bernhard osti itselleen muun muassa maalaistalon ja kalliin urheiluauton. Pari päivää ennen kuolemaansa hän laati testamentin, jossa kiellettiin hänen teostensa julkaiseminen ja näytelmiensä esittäminen postuumisti Itävallan rajojen sisällä.

Nykyään Bernhard on kotimaansa kirjallisuuden suurimpia ikoneja. Päällekusijat pitävät häntä suuremmassa arvossa kuin koskaan.

P.S.

Aikaisemmin kerroin täällä, että Bernhardista tulisi Yhden hengen orgioihin vain hajahuomioita, ei kokonaista esseetä. Nyt joulunpyhinä olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Tarkoitukseni on sittenkin laatia Bernhard-essee kevään kirjaani.

Kommentit (7)

  1. Anonymous

    ”Muistaakseni”… Muistikuvani on ehkä perua Ville Hytösen Voima-lehdessä 5/2005 julkaistusta jutusta, jossa hän kirjoittaa että ”Paavo Haavikko keltäytyi 90-luvun puolessa välissä vastaanottamasta hänelle myönnettyä pohjoismaista näytelmäkirjailijapalkintoa vastalauseena Suomen valtion tukemalle kulttuuripolitiikalle.”

    SKS:n biografiakeskuksen sivulla sanotaan Haavikosta, että ”kun hän voitti pohjoismaisen näytelmäkilpailun 1996, hän herätti huomiota kieltäytymällä menemästä palkinnonjakotilaisuuteen.”

    Marcus

  2. Anonymous

    Paavo Haavikko kieltäytyi 1987 antamasta kirjaansa Finlandia-palkintoehdokkaaksi, koska: ”Kilpailusta koituu vahinkoa kaikille. Kun raati päättää, että nämä 6-10 kirjaa ovat koko hyvä kirjallisuus sinä vuonna, se on kohtuuttomasti kaventavaa ja rajaavaa.”

    Haavikon kirja Pimeys oli jo tosin ennen tätä ehtinyt olla ehdokkaana vuonna 1984. Ehkä häviäminen toisen kerran olisi ollut liikaa Haavikon egolle.

    Haavikko jatkoi vielä: ”Tämä maa on liian pieni. Kaikki ovat jotenkin jäävejä. Ja muun muassa siksi Finlandia-palkinto on vahingollinen. Se on epäkulturelli ja epäkirjallinen.”

    – Lassi Kämäri

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *