Kirjojen uusiutuva energia

Lukisinko mieluummin kolme eri romaania vai yhden romaanin kolmeen kertaan? Kysymykseen on mahdoton vastata, ellei tiedä mitkä kirjat ovat valittavana, mutta ihannetapauksissa päätyisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Monet romaanit tyhjenevät yhdellä lukemisella, eikä siinä ole mitään pahaa. Kertakäyttökirjoille on tarvetta ja kysyntää.

Luen mielelläni Ilkka Remeksen trillereitä, mutta en voisi kuvitella palaavani niihin. Luotijunan tavoin etenevä jännityskertomus on tervetullutta vaihtelua normaaliin lukemiseeni. Pidän siitä, että Remes ei edes yritä kirjoittaa ”hyvää kaunokirjallisuutta”. Hänen trillerinsä edustavat antikirjallisuutta, jossa sanataiteelliset pyrkimykset loistavat poissaoloillaan.

Jotkut kirjat muuttuvat kertakäyttökirjoiksi ajan kuluessa. Yksi ensimmäisiä minuun vaikuttaneita romaaneja oli Jay McInerneyn Manhattanin valot, jonka luin myöhäisteininä, ensin ahmimalla ja sitten makustellen. Olin kokematon lukija, enkä oikeastaan tiennyt, mitä kaunokirjallisuudesta etsin tai mitä se voisi antaa. Manhattanin valot oli erilainen kuin ne klassikot, joihin lukion äidinkielen opetus oli minut tutustuttanut. Se kertoi nuorista levottomista ihmisistä, jotka elivät New Yorkin sykkeessä.

McInerneytä voisi luonnehtia Bret Easton Ellisin kevytversioksi: jos Ellis onnistuu pahimmillaan tai parhaimmillaan olemaan rankka, McInerney on pelkästään rankisteleva. Manhattanin valot osui kohdalleni oikeaan aikaan. Enää en innostuisi siitä. Kun lueskelin sitä hiljattain uudestaan, tajusin että julminta mitä McInerneyn kaltaisille kirjailijoille voi tehdä on yrittää palata heihin kypsässä aikuisiässä.

Tärkeimmät kirjat pysyvät merkityksellisinä. Niissä on kätkettyä verkostoa, joka alkaa paljastua vasta, kun kulkee samat polut moneen kertaan. Minulle kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys on: ”Haluanko lukea tämän uudestaan?” Tunnen epämukavia väristyksiä aina kun kuulen että tulossa on ”huikea kirjasyksy”. Nykyisinhän jokainen kirjasyksy on ”huikea”, koska kustannusalalla menee niin kehnosti, että alan ihmiset eivät uskalla puhua ilman superlatiiveja. Yhden sesongin kirjoista on mahdoton sanoa tuoreeltaan mitään kovinkaan merkityksellistä. Vasta aika näyttää, mitkä niistä kestävät uudelleenlukemista.

David Shields puhuu teoksessa How Literature Saved My Life kirjoista, joihin tarttuu silloin, kun ei saa nukutuksi. Ne eivät ole kirjasyksyn kuumia uutuuksia, vaan teoksia, joihin hänelle on muodostunut syvä henkilökohtainen suhde. Tällaisten kirjojen lukeminen kolmeen tai kuuteen kertaan antaa enemmän kuin kolmen tai kuuden eri kirjan lukeminen yhteen kertaan. Minäkin saatan yön pimeydessä tarttua Don DeLillon Valkoiseen kohinaan, Curzio Malaparten Ihoon tai Lydia Davisin lyhytproosaan. Fetissikirjani ovat uusiutuvaa kirjallista energiaa, ehtymättömiä voiman ja lämmön lähteitä. Saatan lukea niitä satunnaisesta kohdasta muutamia kymmeniä sivuja ja laittaa takaisin hyllyyn. Yksittäiset fragmentit uudelleen luettuna syventävät ymmärrystäni koko teoksesta.

Tiedän ihmisiä, jotka tuskin koskaan lukevat kirjoja uudestaan. He eivät halua juuttua yksittäisiin teoksiin, nostaa niitä palvonnan kohteeksi. Oma suhteeni fetissikirjoihini on kompleksinen, ei pelkkää ihailemista ja fanittamista. Vaikka rakastan niitä, ne ovat minulle välillä hankalia ja minä niille. Tunnen niiden äärellä samanlaista epäilyä kuin ylipäänsä kirjoja lukiessa. Tekee mieli etsiä puutteita ja väittää vastaan, tunnistaa maneerit ja ilkkua niille.

Umberto Eco on pohtinut yksittäiseen kirjaan kiintymistä tavalla, josta tunnistan omat kokemukseni. Gerard Nervalin pienoisromaani Sylvie teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Eco luki sen moneen kertaan, oppi ulkoa jokaisen sanan ja välimerkin.

Hän analysoi Sylvieta järeällä teoreettisella apparaatilla luennoillaan ja seminaareissaan. Econ mielestä neljänkymmenen vuoden kokemus Sylvien lukijana todisti hänelle, kuinka typerää on väittää, että tekstin jatkuva lähiluku tappaa sen taian. ”Aina, kun tartun Sylvieen, rakastun siihen uudestaan, vaikka tunnen sen anatomisen tarkasti – ehkä rakastunkin siihen uudestaan juuri siksi, että se on minulle läpikotaisin tuttu.”

Hyviä kirjoja ei voi lukea puhki, ne pysyvät aina kanssamme. Ne ehtyvät vasta, kun lukutaito katoaa, maailma tuhoutuu ja aurinko sammuu.

Kommentit (2)
  1. Kristina Carlson
    30.4.2018, 23:33

    Poikkean aiheesta. On kirjoja, joista on “aina kuullut”. Kaikki eivät välttämättä ole klassikkoja. Niistä on kuullut niin paljon, että on syntynyt vastarinta lukemiseen. On muodostunut käsitys ennen kirjaa. Minulle tälläinen on ollut Elias Canetti. Kirjaston kierrätyshylly pelasti hänet minulle: Sain käsiini muistelmien keskimmäisen osan Soihtu korvassa, ja ryhdyin lukemaan sitä. Loistava kirja, ja kaikkea muuta kuin omaksumani käsitys kirjailijasta. Että olisi arrogantti, kuiva, akateeminen jne. Kaikkea muuta. Muistelmat eivät ole laji, josta pidän, lukisin teokset mieluummin romaaneiksi, vaikka eivät sitä ole. Ei haitannut, että luin teokset väärässä järjestyksessä eli seuraavaksi osan Pelastettu kieli ja sitten viimeisen Silmäpeliä. Miksi kirjoitan tästä väärästä teemasta? Siksi, että satunnaiskirjojen ja turvakirjojen lisäksi voisi olla kategoria, “kirjat joihin en ole tarttunut”. Eli tyrkytän sinulle aihetta.:)

    1. tommimelender
      1.5.2018, 11:32

      Kiinnostava aihe! Kiitokset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *