Antiaikalainen
Antiaikalainen

Klassikotkin ovat vain kirjoja

”Luen kesälomalla kirjallisuuden klassikoita.” Sanooko kukaan enää näin? Kehtaako sanoa?

Juhana Vartiaiselta kysyttiin taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa, minkä kirjan hän on viimeksi lukenut. Vartiainen kertoi lukeneensa Stendhalia ja oli huolissaan, syntyykö vastauksesta elitistinen vaikutelma.

Ihmiset, jotka kertovat lukevansa klassikoita, pelkäävät leimautuvansa tärkeilijöiksi. Ehkä toisinaan leimaantuvatkin. Se on onnetonta. Klassikot ovat kirjoja siinä missä muutkin, ja sillä tavalla niihin myös pitäisi suhtautua.

Suomen Kuvalehti teki jutun yliarvostetuista klassikoista, ja haastatteli siihen minuakin. Annoin vastaukseni sähköpostilla. Niistä päätyi juttuun vain vähäinen osa, joten julkaisen ne tässä kokonaisuudessaan.

Miten määritellä klassikko?

Mahdollisimman yksinkertaisesti sanottuna klassikko on kirja ja/tai kirjailija, joka on otettu osaksi kaanonia. Niinpä klassikot ovat useimmiten kirjoja, jotka kohtaamme aluksi niin, että niitä luetutetaan meille, eikä niin, että hakeutuisimme itse niiden äärelle. Kirjallisesti sivistyneeltä ihmiseltä odotetaan, että hän tuntee klassikot. Toisin sanoen kirjallinen sivistys on kaanonin omaksumista. Klassikoiden ylistäminen antaa älykkään vaikutelman, ja siihen pystyy, vaikka ei olisi lukenut klassikoita kuin pintapuolisesti.

Todellista kirjallista sivistystä mielestäni kuitenkin on se, että kykenee työntämään kaanonin syrjään ja arvioimaan klassikoita näkemyksellisesti ja kriittisestikin. Klassikoita pitää koetella siinä missä kaikkia muitakin kirjoja ja kirjailijoita.

Toinen yksinkertainen ja toimiva klassikon määritelmä on, että klassikot ovat kirjoja, joita aina uudet sukupolvet lukevat ja joista ne tekevät omat tulkintansa ja joihin muodostavat oman suhteensa. Pidän tästä määritelmästä enemmän, koska siinä kaanoni ei ole jotain staattista, vaan muuttuvaa. Uudet tulkinnat tarkoittavat, että joitakin kirjoja ja/tai kirjailijoita voi pudota kaanonista pois ja joitakin tulla tilalle.

Perinteisestihän kirjallisuuden klassikot ovat voittopuolisesti olleet kuolleita valkoisia miehiä. Uudemmat tavat lähestyä kirjallisuutta (feministiset, postkolonialistiset ym.) horjuttavat näiden vanhojen toteemien asemaa. Syntyy vaihtoehtoisia kaanoneita tai vastakaanoneita. Enää tuskin voi edes puhua yhdestä kaanonista, joka sulkisi sisäänsä klassikot. Klassikon määritelmä elää, kun koko vanha yhtenäisen kaanonin ajatus on murentunut.

Yksi juonne tässä keskustelussa on, että klassikoista kaivetaan jotakin epäilyttävää, joka monesti on ulkokirjallista. Voimmeko lukea enää hyvällä omallatunnolla Louis-Ferdinand Célineä, joka julkaisi raivokkaan antisemitistisiä pamfletteja tai Knut Hamsunia, joka laati ylistävän muistokirjoituksen Adolf Hitlerille? Itse olen sitä mieltä, että Célinen ja Hamsunin kirjallinen painoarvo perustelee heidän paikkansa länsimaisen kirjallisuuden tärkeiden nimien joukossa, vaikka heillä olikin häiritseviä poliittisia kantoja. Tällaiset keskustelut kuitenkin osoittavat, että klassikot eivät ole pyhiä. Heitä ei ympäröi sädekehä, mikä on hyvä.

Toisinaan vitsaillaan, että klassikot ovat sellaisia, joita kukaan ei oikeasti jaksa lukea, mutta joista puhuminen antaa älykkään vaikutelman. Tällaisten vitsien taustalta kajastaa ajatus, että kirjallisen sivistyksen hankkiminen on ennen muuta palkinto kovasta työstä. Toki Robert Musilin lukeminen vaatii enemmän ponnistelua kuin kulloisenkin syksyn hittikirjojen lukeminen, ja kepeä vitsailu ikään kuin antaa oikeutuksen sille, että voi hyvällä omallatunnolla nauttia puhtaista lukuromaaneista, ”koska kaikki muutkin niin tekevät”.

Jonathan Franzen on esittänyt kahtiajaottelun, joka mielestäni toimii myös klassikoiden kohdalla. Hän puhuu toisaalta statukseen ja toisaalta sopimukseen perustuvasta kirjallisesta arvostuksesta. Statusarvostus tarkoittaa klassikoita, jotka ovat uudistaneet kirjallisuutta, mutta jotka eivät puhuttele keskivertolukijaa. Sopimusarvostus puolestaan tarkoittaa klassikoita, joita kuka tahansa lukee mielellään ja joiden parissa voi nauttia kiirettömänä sunnuntaina. Suomalaisen kirjallisuuden suurista nimistä Volter Kilpi edustaa statusarvostusta ja Mika Waltari sopimusarvostusta. Nimiä on helppo keksiä lisää. Franzenin kahtiajaottelu korostaa sitä, että kaikki klassikot eivät suinkaan ole ”vaikeita”.

Mitkä klassikot ovat yliarvostettuja tai aikansa eläneitä?

Objektiivisesti ajateltuna kaikki klassikot, joita edelleen luetaan ovat ansainneet paikkansa. Muutenhan emme enää edes muistaisi niitä tai heitä. Tässä katsannossa on samantekevää, pidätkö itse Tolstoista tai Dickensistä, koska fakta on, että heitä luetaan edelleen. Se tekee heistä klassikkoja.

Aikansa eläneet klassikot ovat mielestäni sellaisia kuin Émile Zola, jolla on yhä keskeinen paikka kirjallisuushistoriassa, mutta jonka teokset eivät sinänsä puhuttele. Zola vertautuu Voltaireen – kukaan tuskin pitää enää Voltairea merkittävänä filosofina, hänen merkityksensä on siinä, että hän edustaa tiettyjä valistuksen ihanteita. Vastaavasti Zola oli tylsä metodikirjailija, jonka teokset ovat lähinnä uuvuttavia, mutta Dreyfusin jutun myötä hän profiloitui edustamaan erästä edelleen voimissaan olevaa kirjallista tyyppiä: julkiseksi intellektuelliksi, joka tarttuu ajan suuriin kysymyksiin.

Monella klassikolla on myös tuotannossaan teoksia, jotka ovat tyystin menettäneet elinvoimansa. Vain heidän tuotantonsa huipuilla on lukuarvoa. Yleisestikin on niin, että hyvienkin kirjailijoiden tuotannosta ehkä vain hiukan yli 50 prosenttia on sellaisia, joiden ansiosta he ovat hyviä. Minulle tärkeimpiä kirjailijoita on Gustave Flaubert, mutta pidän hänen romaaneistaan Salamboa varsin kehnona ja Sydämen oppivuosiakin aika keskinkertaisena. Jos kohtaan ihmisen, joka kysyy mielipidettäni Salambosta, en epäile sanoa sitä ääneen, vaikka puhutaan ”klassikosta”.

George Orwellin romaanit Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat usein siteerattuja teoksia, mutta mielestäni ne ovat puhtaasti romaaneina aika hentoja. Poliittisia allegorioita, joissa tietyt ideat painavat enemmän kuin kirjallinen aines. Orwellin parasta antia ovat hänen esseensä, vaikka moni muistaa Orwellin näistä kahdesta romaanista.

Ayn Randin hiljattain suomennettu Kun maailma järkkyi on varmaankin objektiivisin kriteerein klassikko, koska sitä luetaan jatkuvasti. Se on todella huono romaani, tyyliltään ja kerronnaltaan puiseva ja henkiökuvaukseltaan kaavamainen. Vuoropuhelut nyrjähtävät puuduttaviksi filosofisiksi luennoiksi ja juonikuvio on luonnosmaisen karkea hahmotelma hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Rand alistaa kirjalliset arvot itsekkyyden autuutta julistavan ”filosofiansa” palvelukseen. Kun maailma järkkyi on antiromaani, romaani niille, jotka eivät oikeastaan välitä romaaneista, vaan haluavat vahvistusta libertaristiselle maailmankuvalleen.

Kotimaisista klassikoista en saa paljonkaan irti F. E. Sillanpäästä, ainoasta suomalaisesta kirjallisuuden nobelistista. Hän on höyhen Volter Kilven rinnalla. Sillanpää kirjoitti samoihin aikoihin, kun eurooppalainen ja amerikkalainen modernismi muutti tapoja kuvata ihmistietoisuutta ja ihmisen suhdetta yhteiskuntaansa ja historiaansa. Herää ajatus, että Sillanpään ahdas ja rajoittunut, jonkinlaisen biologisen determinismin läpäisemä kirjallinen maailma oli aikansa elänyt jo silloin, kun hän sai nobelinsa. Nobel-status asettaa Sillanpään perustettoman korkealle suomalaisen kirjallisuuden hierarkiassa.

Jalostavatko klassikot?

Hyvät kirjat varmasti jalostavat, olivat klassikoita tai eivät. Samaa tekee tietysti moni muukin asia, kuten musiikin kuuntelu, postimerkkien keräily tai sienestys. Olemme kaikki sanan ja merkityksen kulttuurin lapsia, vaikka elämme nykyisin kuvan ja äänen kulttuurissa. Kirjalla (ja kirjailijoilla) on kulttuurissamme sakralisoitu asema. Siksi niin mielellämme korostamme sitä, kuinka arvokasta on lukea parasta maailmankirjallisuutta.

Klassikoiden lukijat lienevät yleisemminkin sellaisia ihmisiä, joilla on elämä hyvin hallinnassa: heillä on sivistyksellistä ja kulttuurista pääomaa ja korkean koulutuksen ansiosta ehkä tuloja ja asemaakin. He huolehtivat henkisen terveytensä lisäksi myös fyysisestä terveydestään, tekevät oikeita elämänvalintoja. He varmaaankin elävät pitempään ja tyytyväisempinä kuin ihmiset, joilla elämä ei ole yhtä hyvin hallinnassa – ja jotka eivät lue klassikoita.

Kommentit (1)

  1. hdcanis

    En ole Zolaa lukenut mutta mielikuva on tullut että kirjojensa ansiot ovat enemmän oman aikansa yhteiskunnan kannalta relevantteja ja vaikuttavia, mutta onko merkitystä nykylukijalle. Näitähän on, kirjoja joiden olemassaoloa pitää ehkä arvostaa mutta joita ei kuitenkaan ehkä tarvitsisi lukea…joku aika sitten luin Aphra Behnin Oroonokon jota en voi varsinaisesti suositella mutta jonka olemassaolo on hyvä tietää.

    Mutta toisaalta myönnän että ainakin minua omalla tavallaan viehättävät menneet klassikot, jotka ovat lipsahtaneet relevanttiuden ulkopuolelle, niissä löytyy yleensä edes jotain kirjallisia ansioita mutta myös vierauden ja toiseuden tunnetta jossa on oma hupinsa (miten niin ihmiset eivät enää lue Alain-René Le Sagea tai Annette von Droste-Hülshoffia). Mutta olen myös pitänyt Sillanpään teosten kohtalokkaasta luontosuhteesta, ehkä juuri siksi että se menee eri suuntaan kuin modernismi…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *