Antiaikalainen
Antiaikalainen

Klikkejä tai kuolema

Helsingin Sanomien datajournalisti Esa Mäkinen päivitti Facebookissa ikivanhan filosofisen probleemin nettiaikaan: ”Jos kirjoittaa verkkoon helvetin hyvän kritiikin, ja se saa 1000 klikkiä, onko kritiikki olemassa?”

Miksei Mäkinen kirjoittanut kysymyslauseen asemesta väitelausetta: ”Helvetin hyvä kritiikki ei ole olemassa, jos se saa verkossa 1000 klikkiä”? Se olisi ollut rehellisempää ja suoraselkäisempää. Kaikki tietävät, että lehtitaloissa lasketaan klikkejä kuin viimeistä päivää. On pakko, koska mainostajatkin laskevat.

Taidekritiikillä ja kulttuurijournalismilla ei klikkejä kerätä. Siksi niihin ei kannata myöskään verkkovetoisessa journalismissa panostaa.

Mäkisen ulostulo liittyy Otso Kantokorven aloittamaan keskusteluun. Kuten kaikki tämän blogin lukijat varmasti jo tietävät, Kantokorpi ilmoitti lopettavansa kritiikkien kirjoittamisen lehtitaloille, koska ei halua tukea nykyistä kulttuurijournalismin kurjistumiskehitystä.

Kantokorpi haikailee 1990-luvulle, piikitteli Mäkinen. Vanhalle jarrulle on helppo naureskella, kun on ensin itse ilmoittautunut niiden joukkoon, jotka edustavat tulevaisuutta ja muutosta.

Minä en kaipaa 1990-luvulle. Kaipaan tulevaisuuteen! Saisinpa syntyä vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Silloin voisin viettää parhaat vuoteni nauttimalla viidenkymmenen vuoden kuluttua tehtävästä kulttuurijournalismista. Sen täytyy olla nykyistä huikeasti parempaa ja antoisampaa, onhan se viisikymmentä vuotta uudempaa. Mäkisen kaltaiset 2010-luvun airuet näyttävät 2060-luvulla säälittäviltä menneen maailman miehiltä, jotka eivät ymmärrä maailman muuttumista.

No, leikki sikseen.

Pystyn kyllä halutessani ajattelemaan ns. realistisesti ja ymmärtämään, miksi lehtitalojen kannattaa tehostaa käytäntöjään ja ketjuttaa esimerkiksi taidekritiikkejä (samalla kun pidättäytyvät kirjoituspalkkioiden nostosta). Journalisti-lehdessä kirjoitettiin hiljattain siitä, millaisia kultakaivoksia lehtitalot ovat. Totta. Niiden liikevoittoprosentit ovat huimia verrattaessa suomalaisten pörssiyhtiöiden keskimääräisiin tasoihin. Esimerkiksi Ilkka teki viime vuonna 24 prosentin liikevoiton ja Keskisuomalainen 16 prosentin (Ilkan liikevoittoprosenttia pönkittää osakkuusyhtiö Alma Media, operatiivisesti sen kannattavuus liikkuu Keskisuomalaisen tasolla). Alma Medialle viime vuosi oli tulosmielessä surkea, mutta liikevoitto ylsi kuitenkin kahdeksaan prosenttiin, kun se liikkui Helsingin pörssissä keskimäärin 5-6 prosentin tasolla.

Mutta kuinka kauan lehtitalot jaksavat jauhaa nykyisen kaltaisia liikevoittoja? Viisi vuotta? Vai kymmenen? Viisitoista? En olisi toiveikas, jos minun pitäisi haarukoida lehtitalojen tulevien kassavirtojen ja osinkojen kehitystä (kuten sijoittajilla on tapana tehdä). Väestön vanheneminen johtaa tulevina vuosina siihen, että sanomalehtien levikit supistuvat tuntuvasti, ja sitä kautta levikkitulot. Paperilehti aamukahvipöydässä ei ole verkkomaailmassa varttuneelle nuorelle polvelle samanlainen rutiini ja tottumus kuin keski-ikäisille. Samaan aikaan mainostajat siirtävät panostustaan verkkoon, ja paljolti samoista syistä. Mainosrahat liikkuvat siellä, missä ihmisetkin. Lehtitaloilla on kova työ päivittää liiketoimintansa ja ansaintalogiikkansa sellaiseksi, että voivat tyydyttää omistajiensa tuottovaatimukset tulevaisuudessakin.

Tämä on sitä kapitalismia, josta Otso Kantokorpi puhui.

Realistisesti ajateltuna kapitalismille ei ole nykymaailmassa uskottavaa vastavoimaa. Lehtitalot eivät pyöri sivistysaatteen tai kulttuuritahdon vaan rahan voimalla, ja raha tulee kapitalisteilta. Yhä suurempi osa lehtitalojen tulovirrasta koostuu tulevaisuudessa mainoseuroista. Yhä useammin kuullaan kysymys: ”Onko helvetin hyvää juttua olemassa, jos se ei tuo taloon klikkejä eli mainosrahaa. (Ok, varmasti lukijalaskureissa korostuvat ajan mittaan myös muut asiat kuin pelkkä otsikon klikkaus, esimerkiksi jutun parissa käytetty aika. Se ei kuitenkaan asetelmia suoranaisesti muuta. Lehtitalot tavoittelevat mieluummin maksimaalista suurta yleisöä kuin minimaalista erityisyleisöä.)

Kun journalismista häviää idealismi ja jää jäljelle vain realismi, tuotteista eli jutuista tulee tuiki tavallisia kulutushyödykkeitä. Runoarvostelulla ja lenkkimakkaralla ei ole periaatteessa enää mitään eroa. Ja kylmät numerot kertovat, että runoarvostelu on helvetin huonosti myyvää lenkkimakkaraa. Siitä ehkä nauttii muutama tuhat kulttuurikulinaristia, mutta heistä ei kerry lehtitalolle kassavirtaa. Runoarvostelut pitää siis tuottaa mahdollisimman pienillä resursseilla, optimoidusti. Tai jättää mieluummin kokonaan tuottamatta. Joka ei tätä ymmärrä, on säälittävä takaisin 1990-luvulle haikaileva nostalgikko.

Realistinen ajattelu tekee kyyniseksi. Tarpeeksi kyyniseksi tultuaan alkaa uskoa, ettei muunlaisia maailmoja voi ollakaan kuin se yksi ja ainoa, josta kerrotaan Kauppalehdessä ja Kymmenen uutisissa. Maailma, jossa lehtitalon ja lihajalostamon välillä ei ole muuta eroa kuin tuoteraaka-aine.

Minä en halua olla pelkästään realisti. Rakastan runoarvosteluja, joita klikkaa vain tuhat ihmistä. Rakastan runokirjoja, joita myydään muutama sata kappaletta. Rakastan kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka eivät osaa eivätkä halua ajatella kaupallisesti. Rakastan euroille sokeaa kulttuurijournalismia, jonka yli Björn Wahlroos hyppää ja rehvastelee sillä taloustoimittajien lounastapaamisella. Rakastan taidetta taiteen -vuoksi asennetta sen kaikissa muodoissa.

Realisti sanoo, että edustan marginaaliyleisöä. Minun kaltaisiani on niin vähän, että meidän palvelemiseen ei kannata uhrata lehtitalojen hupenevia resursseja. Kulttuurisivut on täytettävä sellaisilla jutuilla, joita ”ihmiset sutena lukevat”. Siis juttuja Nightwishin uudesta levystä, Angry Birdsin maailmanmenestyksestä tai siitä, mitä Cheek ajattelee yrittäjyydestä ja kokoomuksesta. Toisin sanoen juttuja niille, joita kulttuurisivut eivät edes kiinnosta.

Siitä vaan. Luovutan kulttuurisivut mielihyvin lenkkimakkaraa kaupitteleville realisteille, joiden on palveltava osingonnälkäisiä osakkeenomistajia. Kyllä minulla lukemista riittää muuallakin.

Vaikka kulttuurijournalismi ja taidekritiikki, sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan, tekevät hidasta kuolemaa, en usko, että tinkimätön ajattelu ja näkemyksellinen kirjoittaminen taiteesta ja kulttuurista olisivat vaarassa kadota. Ne siirtyvät, muodossa tai toisessa, verkkoon. Niitä tehdään talkoo- ja vapaaehtoistöinä tai nimellistä korvausta vastaan, aidosta rakkaudesta, aidosta sanomisen tarpeesta. Esimerkiksi kirjallisuudesta voi jo nykyisin löytää painokkaampaa kamaa villistä ja vapaasta verkosta kuin lehtitalojen tuottamilta kulttuurisivuilta. Paljon huttuakin siellä toki on, mutta vähät siitä.

Olenko idealisti? Varmasti olen, ja osittain tietoisesti. Haluan pitää kiinni siitä, että kykenen ajattelemaan muutenkin kuin realistisesti, näkemään muitakin mahdollisia maailmoja kuin sen, josta Kauppalehdessä ja Kymmenen uutisissa kerrotaan. Uhmakkaalla päällä ollessani välillä suorastaan toivon lehtitalojen tukehtuvan omaan realismiinsa, omaan lenkkimakkaraansa. Mitä pikaisemmin näkemyksellinen kulttuurikirjoittaminen tekee pysyvän pesäeron yhä irvokkaammin kaupalliseen, yhä estottomammin mainosrahaa liehittelevään valtavirtajournalismiin, sen parempi!

Samaan hengenvetoon on pakko tunnustaa, että tietynlainen haikeuden häive mielessäni viivähtää. Verkossa kaikki on hajallaan, vapaasti
poimittavissa. Paljon sieltä löytää, mutta paljon jää löytämättäkin. Parhaimmillaan sanomalehden kulttuurisivut voivat tarjota yleiskatsauksellisuutta. Itse olen tottunut seuraamaan esimerkiksi kuvataidetta Helsingin Sanomista. En ole niin intohimoinen kuvataiteen harrastaja, että minulla riittäisi aikaa ja tarmoa haravoida kiinnostavia juttuja verkosta. Otan vastaan sen, minkä Helsingin Sanomat tarjoaa, ja jos se päättää kirjoittaa vähemmän kuvataiteesta ja enemmän videopeleistä, en pysy enää vastedes perillä siitä, mitä kaikkea kuvataiteessa tapahtuu. Se on tämän kehityksen surullisin puoli.

P.S.

Soisin, että Suomeenkin syntyisi HTMLGiantin kaltaisia kirjallisuussivustoja. Toivottavasti keskustelu kulttuurijournalismin tulevaisuudesta tuottaisi jotain tällaisia positiivisia käytännön ratkaisuja eikä vain pyörisi sen ympärillä kuinka maailma muuttuu eikä sille mahda mitään.

Kommentit (31)

  1. Tommi Melender

    Jos nyt jotain sattuisi kiinnostamaan suomalainen lehtikenttä sekä mainonnan jakautuminen eri medioiden välillä ynnä muut niin tästä linkistä saa pohjatietoa:

    http://www.ilkka-yhtyma.fi/web/yhtyma/corporate.nsf/files/tillinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s%202012_sijoittajat/$file/tillinp%C3%A4%C3%A4t%C3%B6s%202012_sijoittajat.pdf

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *