Knausgård
Olen aikaisemmin kertonut blogissani, etten suuresti vaikuttunut Karl Ove Knausgårdin kohutun Taisteluni-romaanisarjan ensimmäisestä osasta.
Sittemmin olen tarkistanut käsityksiäni tästä miehestä, jota voisi suosion perusteella luonnehtia Norjan Sofi Oksaseksi, vaikka heidän romaanikäsityksensä poikkeavatkin toisistaan aika lailla.
Syynä mielenmuutokseeni on, että sain vapun tienoilla vihdoin luetuksi Taisteluni-sarjan toisen osan. Ehdin aloittaa sen useampaan kertaan, mutta aina se jäi kesken. Päästyäni vihdoin viimein lukemisessa parinsadan sivun tienoille en enää pystynytkään lopettamaan vaan paahdoin kirjan haltioituneena loppuun.
Taisteluni 2:sta ovat Knausgård-ekspertit luonnehtineet romaanisarjan parhaaksi osaksi. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta pelkästään hyvänä kirjana. Yhtä tärkeää oli, että sitä lukiessa aloin toden teolla hahmottaa, millaisesta voimanponnistuksesta koko romaanisarjassa on kysymys. Kuusi osaa ja kolmetuhatta sivua kolmen vuoden aikana! Aavistus tämän mielettömän tekstimassan painosta alkoi resonoida mielessäni. Aineiston paljous muuttui itsessään merkitykselliseksi.
Knausgård todellakin hukuttaa lukijan yksityiskohtiin, ei erota toisistaan tärkeää ja vähemmän tärkeää ainesta, ei pyri noudattamaan tarinankerronnan ekonomiaa korostavia fiktiokaavoja. Taisteluni-sarja on inhimillinen kaaos, joka pakottaa elämän esiin sepitteen takaa.
Mieleeni ei heti tule toista nykykirjailijaa, joka näin määrätietoisesti tekisi kunniaa Albert Camus’n ajatukselle romaanista kapinana, vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä. Knausgårdin romaanisarjassa ei ole kyse pelkästään kirjallisuuden vaan koko kulttuurimme suhteesta todellisuuteen. Hän lyö pirstaleiksi ne kertomuksellistavat kaavat, jotka kolonisoivat tajuntaamme ja tietoisuuttamme:
Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.
Onkohan Knausgård lukenut David Shieldsiä? Reality Hungerissa Shields korosti, ettei halua kirjallisuudelta karaktääriä, sepitettyä hahmoa, vaan pelkän äänen.
Sellaisen äänen Knausgård meille lahjoittaa. Olen siitä syvästi kiitollinen, koska se ei ole konsensuksen ja hyvän bisnesajattelun ääni. Päinvastoin, se vastustaa aktiivisesti kaikkea sitä, mitä edellisessä merkinnässä kuvailemani tarinoita ja sepitettä tuottava tekstiteollisuus edustaa, uusintaa ja ylläpitää.
Tommi, hei, kiteytit nyt jotakin mitä minäkin olen pitkään (alitajuisesti) hakenut: kirjallisuus tuntuu oikealta, kun siinä kuuluu autenttinen ääni. Perinteinen kertomus vaikuttaa teennäiseltä ja usein niin ennalta-arvattavalta. (Niin kuin teatterikin on aina teennäistä, koska se on teatteria.) En tiedä voisiko sitten lukea jotain historiallista fiktiota, jolla on arvonsa aikansa kuvaajana, ehkä. Mutta luulen, että vanhemmissakin teksteissä törmää samoihin ongelmiin.
Knausgård on lukenut ainakin Stig Larssonia, jonka uudesta “elämäkertaromaanista” pidin kovasti: “När det känns att det håller på ta slut”.
Tervetuloa Knaus-klubiin.
Mikähän tässä ajassa on kun monet, minäkin, ovat kyllästyneet sepitteisiin joissa on psykologisesti perustellut henkilöhahmot yms. Sellaiset kirjat, siis suurin osa julkaistuista, tuntuvat jotenkin yläasteen äikän aineilta jotka joku “taitava” kirjoittaja on laatinut. Toisaalta paradoksi on siinä, että sepitteet hyväksyn kyllä mieluusti vanhassa kirjallisuudessa…mutten sanotaan noin 1990-luvun jälkeisessä. Kanonisoitunut lopullisesti litterature? En kyllä tällä kyllästymisellä romaanifiktioon tarkoita kaipaavani mitään post(post)moderneja juttukaan, nekin tuntuvat usein väkisin väännetyiltä ja väsätyiltä…äähh…en osaa selittää. Tuntuu vain mahtavalta että joku, siis tässä tapauksessa kirjailija, puhuu minulle suoraan, on pelkkä ääni, ääni joka on melkein totta sellaisenaan kuin silmien edessä puhuisi. Itse odotan saavani kuudennen osan käsiini ruotsinnoksena. Se on kuulemma kakkosen veroinen. Kolmas osa joka kertoi Karl Oven opettajansijaisuudesta Pohjois-Norjassa ei ollut hyvä. Neljäs oli lapsuusjuttuja, ok. Viides kertoi kirjailijuuteen valmistautuvasta nuoresta miehestä.
-jope-