Antiaikalainen
Antiaikalainen

Knausgård

Olen aikaisemmin kertonut blogissani, etten suuresti vaikuttunut Karl Ove Knausgårdin kohutun Taisteluni-romaanisarjan ensimmäisestä osasta.

Sittemmin olen tarkistanut käsityksiäni tästä miehestä, jota voisi suosion perusteella luonnehtia Norjan Sofi Oksaseksi, vaikka heidän romaanikäsityksensä poikkeavatkin toisistaan aika lailla.

Syynä mielenmuutokseeni on, että sain vapun tienoilla vihdoin luetuksi Taisteluni-sarjan toisen osan. Ehdin aloittaa sen useampaan kertaan, mutta aina se jäi kesken. Päästyäni vihdoin viimein lukemisessa parinsadan sivun tienoille en enää pystynytkään lopettamaan vaan paahdoin kirjan haltioituneena loppuun.

Taisteluni 2:sta ovat Knausgård-ekspertit luonnehtineet romaanisarjan parhaaksi osaksi. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta pelkästään hyvänä kirjana. Yhtä tärkeää oli, että sitä lukiessa aloin toden teolla hahmottaa, millaisesta voimanponnistuksesta koko romaanisarjassa on kysymys. Kuusi osaa ja kolmetuhatta sivua kolmen vuoden aikana! Aavistus tämän mielettömän tekstimassan painosta alkoi resonoida mielessäni. Aineiston paljous muuttui itsessään merkitykselliseksi.

Knausgård todellakin hukuttaa lukijan yksityiskohtiin, ei erota toisistaan tärkeää ja vähemmän tärkeää ainesta, ei pyri noudattamaan tarinankerronnan ekonomiaa korostavia fiktiokaavoja. Taisteluni-sarja on inhimillinen kaaos, joka pakottaa elämän esiin sepitteen takaa.

Mieleeni ei heti tule toista nykykirjailijaa, joka näin määrätietoisesti tekisi kunniaa Albert Camus’n ajatukselle romaanista kapinana, vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä. Knausgårdin romaanisarjassa ei ole kyse pelkästään kirjallisuuden vaan koko kulttuurimme suhteesta todellisuuteen. Hän lyö pirstaleiksi ne kertomuksellistavat kaavat, jotka kolonisoivat tajuntaamme ja tietoisuuttamme:

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.

Onkohan Knausgård lukenut David Shieldsiä? Reality Hungerissa Shields korosti, ettei halua kirjallisuudelta karaktääriä, sepitettyä hahmoa, vaan pelkän äänen.

Sellaisen äänen Knausgård meille lahjoittaa. Olen siitä syvästi kiitollinen, koska se ei ole konsensuksen ja hyvän bisnesajattelun ääni. Päinvastoin, se vastustaa aktiivisesti kaikkea sitä, mitä edellisessä merkinnässä kuvailemani tarinoita ja sepitettä tuottava tekstiteollisuus edustaa, uusintaa ja ylläpitää.

Kommentit (12)

  1. juha saari

    Aloitin Knausgårdin ensimmäistä Taisteluani. Vahvan vaikuttavaa ja uniikkia kirjallisuutta. Esseetä ja tunnustusta (?) sekaisin. Kirjoittamista olemassaolona. Tuttu kieli uusissa kuosissa…

    Samalla kysyy olisiko se näin hieno jos en olettaisi sitä tunnustukselliseksi? Pidänkö tästä, koska haluan siis tunnustaa Knausin rinnalla omaa paskamaisuuttanikin vaikkapa sitten isänä, saada helpotusta, luonnollistaa hänen tekstinsä kautta heikkouksiani, esimerkiksi turhautunutta aggressiotani? Sillä jakamisessa sinänsä jo on hieman luonnollistamista (tämä on paradoksi rikosseuraamustyössäni).

    Mutta tuo luonnollistaminen jakamisessa tietenkin vaatii oletuksen toisen osapuolen uskottavuudesta ainakin jossain määrin ja Knausia lukiessa aloin pian leikkiä ajatuksella, että nimen takana on pseudonyymi ja koko Knausin persoona on performanssi. Tällöin minut olisi vedetty yksinäiseen ansaan: ehkä kirjoittaja inhoaa fiktiivistä hahmoaan ja siten myös minua lukijana.

    No. Tällöin minun olisi ihailtava nerokasta anonyymiä joka luo tällaisen fiktiivisen ansan. Puhtaan fiktion todesta.

    ”Yleisölle riittää illuusio. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi.”

    Tämän aforismini Knausgård haastaa häiritsevästi.

    (Tie, Taisteluni ja Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. On helppoa nimetä tämän vuosituhannen kirjalliset elämykseni.)

  2. juha saari

    Kun Knausgårdistata kirjoittaa, pitää kirjoittaa julmasti ja todesti. Muuten tuntee itsensä esteetiksi kikkailijaksi. Ikään kuin tällä kirjailijan työllä ei olisikaan ollut mitään merkitystä. Kuin pettäisi hänet. Knausgårdin taide on hieman Moodyssonin kaltaista mutta Moodyssonin moraismilla on kiinteä kohde… Knausgårdin moralismi hajoaa hiukkasiksi ja sen hengittää huomaamattaan sisäänsä.

    Avasin jo lopettamani blogin kirjoittamalla Knausgårdin muisteloista, lähinnä ykkösen alun ja erityisesti hienon kakkosen innoitamana: hume09.blogit.fi. Kun tuon pistää osoitepalkkiin ylös, tulee heti tohon viimiseen juttuuni.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *