Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kritiikin kriisi

Olen joskus valitellut kirjallisuuskritiikin tilaa suomalaisissa päivälehdissä. Nämä valituksen aiheet eivät kuitenkaan ole syynä yllä olevaan otsikkoon. Eihän se sinänsä kriisistä kerro, jos kirjailijat löytävät nurinan aihetta lehtikriitikoiden tekemisistä. Päin vastoin. Olisi vaarallista, jos kirjailijat kiittelisivät vuolaasti arvostelujen tasoa ja laatua. Sehän tarkoittaisi, että he eivät edes yritä kirjoittaa teoksia, jotka aiheuttavat lehtikriitikoille ymmärtämis-, tulkinta- tai muita vaikeuksia.

Missä kritiikin kriisi mielestäni sitten piilee? Lyhyesti sanottuna mediamaailman rakennemuutoksessa. Printti menettää asemiaan netin vahvistuessa. Tämä ei tietenkään ole pelkästään huono asia kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun kannalta, vaan monessa mielessä se edustaa jopa tervettä kehitystä. Mutta jos ajatellaan sitä miten kritiikki tulevaisuudessa kohtaa suuret lukijajoukot, niin huoleen on aihetta.

Helsingin Sanomat tenttasi jokin aika sitten Uuden Suomen päätoimittajalta, miksi Uusi Suomi ei enää julkaise muita kuin elokuvakritiikkejä. Tietenkään se ei julkaise. Ne, jotka muuta odottavat, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kaupallinen verkkomedia toimii. Se ei elä levikkituloista, koska sisältö on lähtökohtaisesti ilmaista. Siispä sen on hankittava tulonsa mainostajilta, ja mistä mainostajat maksavat? Yksinkertaisesti sanottuna klikkauksista.

Verkkolaskureiden ansiosta sivustojen kävijämäärät tiedetään tarkasti samoin kuin yksittäisten juttujen lukijamäärät eli klikkaukset. Mainostajat laittavat bännerinsä sellaisiin paikkoihin, joissa saavat rahoilleen parasta vastinetta — siis eniten näkyvyyttä. Siksi kaupallisen verkkomedian elinehto on tuottaa sivuilleen aineistoa, joka houkuttaa ihmisiä klikkaamaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että otsikot eivät ole enää otsikoita perinteisessä journalistisessa mielessä vaan eräänlaisia teasereita. Verkkotoimittajan ammattitaidon ydintä on narrata netissä seikkaileva lukija viemään kursori otsikon päälle ja painamaan hiiren vasenta näppäintä. Tilastoissahan näkyy vain klikkausten määrä, ei se mitä lukijat itse jutusta ajattelevat.

Nykypäivän toimituspalaverit ovat valtaosin sitä että ruoditaan kävijätilastoja ja mietitään millaisilla aiheilla saataisiin enemmän klikkauksia, mikä kohauttaisi ja kiihottaisi nettikansaa. Toimittajat mieltävät juttunsa tuotteiksi, ja siksi heidän onkin luontevaa puhua sisällön tuotannosta. Jos sisältöä oikeasti olisi, sitähän ei tarvitsisi erikseen tuottaa. Mutta kun se kerran on tuotettava, niin se kannattaa tuottaa asiakkaiden (joita siis ennen kutsuttiin lukijoiksi) oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.
Kaupalliset verkkomediat meillä ja muualla ovat täysin alistuneet toimimaan klikkausmäärien tyrannian määrittämässä maailmassa. Onko siis ihme, jos ne eivät halua satsata kritiikkiin? Eräs verkkomedian vaikuttaja sanoi hiljattain, että ei ole mitään järkeä maksaa kriitikolle paria sataa euroa jutuista, joita kukaan ei lue. Mitä sitten tarkoittaa tuo ”kukaan ei lue”? Suuret joukot tavoittavassa kaupallisessa verkkomediassa se tarkoittaa todennäköisesti sitä että juttua klikataan parhaimmillaan ehkä tuhat kertaa. Jos samaan aikaan vedätysotsikko kansanedustajan hoipertelusta kännissä kerää kymmeniä tuhansia klikkejä, niin toimituksessa on helppo laskea, kumpi juttu edesauttaa paremmin mainostulojen hankkimista verkkolaskureiden mukaan päätöksensä tekeviltä mainostajilta.

Moni verkkomedian edustaja kokee edustavansa uutta edistyksellistä aikakautta (vaikka kyse on vain uudesta teknologiasta) ja suhtautuu printin edustamiin toimituskäytäntöihin halveksivasti tai säälitellen. ”Kyllähän me voitaisiin kritiikkejäkin julkaista, jos jostain löytyisi kriitikoita, jotka eivät ole printin saastuttamia”, he saattavat sanoa. Minkälainen kriitikko sitten ei olisi printin saastuttama? Todennköisesti sellainen, joka osaisi kaivaa uutuuskirjoista kohu- ja häväistysjuttuja lukematta niitä, tai lukematta ylipäänsä mitään. Otsikoiksi tällainen nykymedian huippuosaaja suoltaisi teasereita tyyliin ”Syksyn kohuromaani: menestyskirjailija paljastaa himoinneensa naapuriaan.”

Printtimaailmassa suuri osa lehtien liikevaihdosta muodostui levikkituloista. Vaikka moni lehti toki oli riippuvainen myös suurista mainostajista (esimerkiksi maakunnan tärkeimmistä kauppiaista), eivät ne olleet läheskään samalla tavalla mainostajien armoilla kuin nykyiset kaupalliset verkkomediat. Tässä on yksi selitys sille, miksi päivälehdet saattoivat toimia ns. täyden palvelun medioina, eli julkaista myös pienempiä lukijasegmenttejä kiinnostavia juttuja, kuten taidekritiikkiä tai selostuksia kunnallispolitiikasta. Toimituksissa toki tiedettiin, että urheilusivuja lukevat useammat kuin kulttuurisivuja, mutta kulttuurisivuja pidettiin tärkeinä lehden monipuolisuuden tähden. Toimituspalavereissa ei ruodittu sellaisia asioita kuin mitkä olivat tuoreimman lehden luetuimmat ja vähiten luetut jutut, koska printtiä eivät saastuttaneet klikkejä mittaavat verkkolaskurit.

Printin kulta-aikoina oli ainakin teoriassa mahdollista, että aamiaispöydässä lehteä selaavat saattoivat pysähtyä silmäilemään kritiikkejäkin, vaikka eivät olisi niistä ensisijaisesti kiinnostuneet. Nykymaailmassa tällaista ei enää kohta voi tapahtua, koska kaupalliset verkkomediat eivät suostu julkaisemaan juttuja, ”joita kukaan ei lue”. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kritiikkien lukemisesta tulee entistä selvemmin pienten piirien, taiteen ja kirjallisuuden suurkuluttajien, yksinoikeus. Samalla verkkoon syntyy varmasti myös uusia kritiikin foorumeita, jotka toimivat muista kuin kaupallisista lähtökohdista. Kritiikki vetäytyy kolmannelle sektorille: sitä eivät tee enää ammattilaiset vaan aktivistit. Se on monessa mielessä hyväkin asia, mutta hintana on valitettavasti se, että kritiikki tavoittaa suuren yleisön paljon huonommin kuin printin kulta-aikana. Taiteesta ja kirjallisuudesta jäävät massajulkisuuteen jäljelle ne asiat, jotka kaupalliset verkkomediat sivustoilleen kelpuuttavat eli ihmiset ja ilmiöt — eniten myyneet, eniten palkitut, suurimman kohun herättäjät ja pahimmat tyrkyt (tai nykymaailman newspeakilla ilmaistuna ammattitaitoisimmat itsensä brändääjät).

P.S.

Tässä ilmainen idea kaikkien kaupallisten verkkomedioiden hyödynnettäväksi: rekrytoikaa Kiinasta köyhiä syrjäseutujen asukkaita klikkailemaan juttujanne nimellistä korvausta vastaan. Kiinalaisillehan pienikin raha on iso raha, ja heitä on PALJON. Mainostajat ryntäävät luoksenne!

Kommentit (19)

  1. Kulttuurinavigaattori

    Mittaaminen ja mitattavuus on tullut korostetusti esille koko kulttuurijournalismissa (levikit, painokset, kävijät, katsojat, kuulijat jne.) viime vuosina. Se ei ole sinänsä kauhean paha asia, jos voi olla varma, että mittarit mittaavat luotettavasti. Ainakin klikkausmittari yksinään on varsin epäluotettava. On myös seurantaohjelmia (kuten omani) jotka kertovat myös käyntiajn, joka seklin on manipuloitavissa ja siksi epäluotettava. Ja pieleen mennään varsinkin, jos määristä tulee merkityksiä tai niiden innostuksessa lakataan pohtimasta merkityksiä. Tai hylätään kokonaan laadullinen arviointi, kuten kritiikki. Markkinaliberalismi ja populismi ovat tulleet ennennäkemättömän voimakkaasti osaksi perinteistä kulttuurijournalismia, mutta niiden seurauksena näyttää kulttuurijournalismiin pesiytyvät älyllinen laiskuus.

  2. Ville Hytönen

    Klikkauksien laskeminen on tosiaankin jäämässä jo kelkasta. Mainoksien vaikutusta mitataan uusilla tavoin. Johannes Koponen Anna-Liisa Haavikon haastattelussa:

    http://areena.yle.fi/audio/1319101599264

    Nämä nuoret miehet valoivat aivan uutta uskoa laadukkaan verkkomedian tulevaisuuteen. Neljärivisen uutisklikin vaikuttavuus on huomattavasti pienempi kuin 50-rivisen artikkelin ja jälkimmäisen reunaan lyöty banneri on arvokkaampi.

    Nyt vain tukea Scoopionille eli käyttäjiä ja klikkauksia, pitkiä sellaisia.

  3. Tommi Melender

    ”Klikkauksien laskeminen on tosiaankin jäämässä jo kelkasta. ”

    Riippuu millä aikaperspektiivillä tarkoitat että on ”jo” jäämässä.

    Koska vielä se ei todellakaan ole jäänyt. Se on edelleen raivoisaa. Huomenna maanantaina taas monessa mediassa istutaan palaveriin ja ruvetaan käymään läpi tilastoja kävijämääristä ja mitä juttuja on klikattu minkä verran.

    Tällaista on arki mediataloissa. Visioita paremmasta huomisesta on jokaisella, mutta visioita ne toistaiseksi ovat.

  4. Tommi Melender

    …ja edelleen: vaikka kuinka verkkolaskureita kehitettäisiin laadukkaampaan ja laadullisempaan suuntaan, ei se poista itse perusastelemaa eli mediatarjonnan valtaosan siirtymistä mainosrahan alaiseksi toiminnaksi sitä mukaa kun levikkituloilla tienaavien medioiden asema demografisista ynnä muista tekijöistä kaiken aikaa vähenee.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *