Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kritiikin kritiikkiä

”En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä”. Sitaatti on peräisin runoilija Kristian Blombergilta täältä.

Kyseessä lienee tahallinen kärjistys. Oikeasti Blomberg kai tarkoittaa, että sanomalehdet eivät hänen mielestään julkaise kelvollista runokritiikkiä. Jos julkaisisivat, Blomberg olisi varmasti sitä mieltä, että sanomalehdet tekevät arvokasta kulttuurityötä kirjoittaessaan lyriikasta. Elämä on Blombergin mielestä toisaalla: pienjulkaisuissa ja runousblogeissa eli siellä missä toimintaa ohjaa journalismin liiketoimintalakien sijasta rakkaus taiteeseen.

Ymmärrän, tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni, Blombergia. Sitä kuitenkin ihmettelen, että hän puhuu pelkästään runokritiikistä. Eikö hän löydä proosakritiikistä samalla tavalla arvostelun aihetta? Vai lukeutuuko hän niihin nykyrunoilijoihin, jotka eivät piittaa suomalaisesta proosasta sen vertaa että alentuisivat edes puhumaan siitä?

Kun Kritiikkiportti aloitti toimintansa, olin innoissani: yhdellä klikkauksella pääsisin lukemaan tärkeimpien päivälehtien kirjallisuusarviot enkä olisi pelkästään Helsingin Sanomien printtilehden varassa. Nyt kun olen parin vuoden ajan seurannut Kritiikkiporttia, en enää ole niin innoissani. Sanomalehtikriitikoiden taso ei todellakaan päätä huimaa. Toki heidän joukkoonsa mahtuu hyviäkin, mutta yleisilme on valju. En ole varma, menettäisikö suomalainen kirjallisuus paljoakaan, jos kaksi kolmasosaa nykyisistä sanomalehtikritiikeistä jätettäisiin julkaisematta. Minä en ainakaan jäisi niitä kaipaamaan. (Toki suuri osa arvioista on muiden kuin varsinaisten kriitikoiden kirjoittamia, mikä tietysti vaikuttaa kehnoon yleisarvosanaan.)

Joskus tuntuu, että useimmat kriitikot antavat itselleen anteeksi jo ennen kuin ovat ehtineet kirjoittaa ensimmäistäkään virkettä. ”Tästähän maksetaankin niin surkeasti…” Päivästä toiseen tulee vastaan selostuksenomaisia rutiinihuitaisuja, joiden arvottava osuus muodostuu puhkikuluneista kritiikin kliseistä tyyliin ”juonenkuljetus takeltelee”, ”henkilöhahmot jäävät ohuiksi” tai ”teos olisi kaivannut tiivistämistä”. Usein kriitikon väsymys tai laiskuus näkyy myös ”mä olisin kyllä halunut lukea ihan toisenlaisen kirjan” -tyyppisinä lässytyksinä, joissa keskitytään moittimaan kirjaa sen perusteella, mitä se ei ole eikä edes yritä olla.

Entäpä kriitikoiden kirjallisuuskäsitykset? Suurella osalla heistä kirjallista mielikuvitusta hallitsee ajatus psykologiseen henkilökuvaukseen perustuvasta romaanista, jossa on eheä kaari, hiottu muoto ja rikkumaton sisäinen harmonia. Mitä vähemmän romaani muistuttaa elämyksellistä lukuromaania, sitä oudommaksi kriitikot sen kokevat, sitä enemmän he tuntuvat harovan tyhjää teoksesta kirjoittaessaan. Poikkeavuudet toki hyväksyttään, jos ne ovat ”johdonmukaisia” eli jos teos ei ryhdy huolettomasti sekoittamaan kerrontatekniikkoja tai genrerajoja. Perinteistä romaaniestetiikkaa koettelevat kirjat tyydytään ylimalkaisesti kuittaamaan ”poikkeaviksi”, ”yllättäviksi” tai jopa ”kiinnostaviksi”, mutta harvalla riittää enää halua tai kykyä tarkemmin pohtia, mikä kirjassa on ”poikkeavaa”, ”yllättävää” tai jopa ”kiinnostavaa”.

Kriitikoiden on ruvettava skarppaamaan tai tulevaisuudessa yhä useammat kirjallisuusihmiset ajattelevat Kristian Blombergin tavoin ja ohittavat lehtikritiikit tykkänään. Ulkomaisten laatulehtien nettisivuja lukiessani olen huomannut niiden edelleen julkaisevan näkemyksellisiä arvioita ainakin proosasta, runoudesta toki harvemmin. Tasokas taidekritiikki on osa länsimaisen journalismin traditiota, ja valveutuneimmat julkaisut näyttäisivät pitävän siitä kiinni ainakin sivistysmaissa, jopa Financial Times ja The Economist antavat palstatilaa taidejutuille. Ellei meillä Suomessa riitä hyviä kriitikoita joka lehteen, arvosteluja voi kyllä ketjuttaa. Mieluummin yksi ammattitaitoinen kritiikki viidessä eri lehdessä kuin viisi tyhjänpäiväistä viidessä eri lehdessä.

Jos sanomalehtikritiikki tekee itsensä tarpeettomaksi omalla tyhjänpäiväisyydellään, seurauksena on laatukirjallisuuden lopullinen gettoutuminen. Tavallinen lehdenlukija ei silloin enää vahingossakaan saa luettavaksen muuta kuin henkilöjuttuja, joissa bestselleristit kertovat kuulumisistaan ja kehuvat uutta kirjaansa.

P.S.

Aiheesta lisää täällä.

Kommentit (18)

  1. Tommi Melender

    Leevi: Luin juuri fb:stä sinne laittamasi Tattisaarnan, vai mikä sen nimi nyt olikaan. Tekeepä mieli kiittää hyvästä, ja altiiksi (myös lukijan) laittavasta, tekstistä!

  2. Tommi Melender

    …siis alttiiksi

  3. aleksis salusjärvi

    Tommi, YLEn onnistumiset ovat radion puolella (telkkarin kirjallisuusohjelmat on kammottavia). Kuuntelen satunnaisesti YLE Puhetta (tosin juuri tänä syksynä on jäänyt vähiin), jossa on monena vuotena esitelty keskittyneesti ja pohtivasti F-kandidaattien teoksia ja vähän aatoksiakin.

    Ja ennen kuin heitetään sanomalehti lopullisesti biojäteastian kääreeksi, niin onhan siellä vielä välillä vähän yritystä. Moni mun ei-kirjallinen kaveri on kiitellyt Nylénin esseitä hesarissa (niin kiittelen kyllä mäkin), Putte W. saa välillä upeita osumia TS:ssa, Mervi K. on pääosin onnistunut äyskäröimään uppoavaa lehteään, HBL tekee vielä perehtyneitä taustoittavia juttuja.

    Sanomalehdistö on vähän kuin narkoleptinen takarivin oppilas, joka pääsee luokaltaan vain rimaa hipoen. Sille tekee hyvää nipistely ja poskille läpsiminen, mutta koska kaveri on hidas oppimaan, pitää kaikki kerrata moneen kertaan ja tavata ja piirtää taululle, eikä se silloinkaan usein ymmärrä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *