Antiaikalainen
Antiaikalainen

Kunderan Esirippu, kirjallisuusesseen juhlaa

Naputtelin tänne eilen lyhyen tekstin Martti Anhavan uudesta esseekokoelmasta Ajoissa lopettamisen taito. Poistin sen myöhemmin, koska en ollut siihen tyytyväinen. Martti Anhavan marttianhavamaiset esseet olisivat ansainneet paremman ja perusteellisemman käsittelyn. Siihen minulla ei nyt ole aikaa saati sisäistä pakkoa.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa Milan Kunderan tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä esseekokoelmasta Esirippu. Tekstiä pohjustaakseni etsiskelin hyllyistäni Anhavan aiempaa kirjaa Professori, piispa ja tyhjyys, jossa hän rusikoi varsin reippain ottein Kunderan romaanituotantoa. Olisin poiminut sieltä muutaman marttianhavamaisen sitaatin kynnystekstiksi Esiripun käsittelyyn, mutta enhän minä Anhavan vanhempaa teosta hyllyistäni löytänyt. Ties minne se on vuosien varrella hukkunut. Divariin en ole sitä vienyt, koska en ikinä vie kirjoja divariin.

Olen lukenut Esiripun joitakin vuosia sitten englanninkielisenä painoksena. Sen alkulehdet ja marginaalit ovat täynnä huomioitani ja muistiinpanojani, mikä kertoo, että kyseessä on minulle erittäin merkityksellinen teos. Joitakin Esiripun ajatuskulkuja olen jatkanut, kehitellyt ja kommentoinut myös omissa teksteissäni. Kundera on suosikkiesseistejäni. Pidän myös monista hänen romaaneistaan, etenkin esseemäisimmistä, kuten  Kuolemattomuudesta. Ymmärrän kuitenkin niitä, joita kiusaa Kunderan romaanien suurieleisyys ja mahtipontisuus. Anhava teki esseessään Kunderan romaanityylistä naljailevaa parodiaa, mitä pidän nuijamaisena, koska kenen tahansa omaleimaisen kirjailijan töistä on helppo väsätä kärjistettyjä ivamukaelmia. Usein siinä tulee kääpiö pilkanneeksi jättiläistä.

Esiripussa, kuten muissakin esseekokoelmissaan, Kundera keskittyy ruotimaan eurooppalaisen romaanin historiaa ja suuria eurooppalaisia kirjailijoita (hänen ikisuosikkejaan ovat esimerkiksi Flaubert, Kafka, Broch, Musil ja Gombrowicz) sekä ennen kaikkea omaa romaanikäsitystään. En mahda mitään sille, että tunnen syvää liikutusta lukiessani Kunderan rakkaudentunnustuksia romaanille, jota hän pitää taiteenlajeista eurooppalaisimpana. Liikuttavan näistä rakkaudentunnustuksista tekee se, että niitä sävyttää tietynlainen menetyksen tunne. Kunderan mielestä Eurooppa on piittaamattomuuttaan hukkaamassa kulttuuriperintönsä tärkeimmän osan. Taiteellisesti kunnianhimoinen, historiallisesta moni-ilmeisyydestään tietoinen romaani on joutunut alennustilaan. Bestsellerlistoja hallitsevat standardoidut kirjamuotoiset tuotteet, joilla ei ole mitään tekemistä romaanin taiteen kanssa vaan jotka ovat lähinnä televisiosarjaa painetussa muodossa. Tällaisen kirjallisuuden perimmäinen ongelma ei ole sen vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous. Se tuudittaa lukijansa anesteettiseen todellisuusilluusioon, muttaa hänet kokijasta katsojaksi, aktiivisesta merkitysten tuottajasta passiiviseksi tekstin kuluttajaksi.

”Milloin voidaan puhua romaanin taiteesta?” Tähän kysymykseen Kundera palaa toistuvasti niin Esiripussa kuin muissa esseekokoelmissaan. Välillä epäsuorasti esittelemällä ja analysoimalla lempikirjailijoidensa töitä, kertomalla, mikä tekee niistä poikkeuksellista sanataidetta. Välillä taas suorasti naulaamalla omia teesejään (jotka saattavat välillä hymyilyttää kyynikkoa, etenkin Romaanin taiteessa, joka lienee Kunderan esseekokoelmista ohjelmallisin). Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri kaunokirjallinen teos joko murtaa jonkin olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Kundera esittää samantyyppisen ajatuksen hieman yksinkertaisemmin. Tämä ajatus tiivistyy eräässä Esiripun väliotsikossa: ”Minkä vain romaani voi sanoa”. Taiteellisesti täysipainoinen romaani ei ole kaunokirjallistettua journalismia, muistelmaa tai kronikointia, vaan onnistuu sanomaan jotain sellaista, mikä on mahdollista sanoa vain romaanimuodon kautta. 

Modernismin merkitys nähdään usein jokaisen taiteenlajin pyrkimyksessä lähestyä niin hyvin kuin suinkin omaa erikoisalaansa, omaa olemustaan. Niinpä lyyrinen runous onkin hylännyt kaiken retoriikan, didaktiikan ja koristelun tuottaakseen esiin poeettisen fantasian puhtaan lähteen. Maalaustaide luopui dokumentaarisesta ja mimeettisestä tehtävästään, kaikesta minkä voi ilmaista muilla keinoilla (esimerkiksi valokuvaamalla). Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan ’romaani voi sanoa’.” (Suom. Ville Keynäs)

Suuri osa julkaistavasta kaunokirjallisuudesta ei luonnollisestikaan täytä tätä kunderalaista ideaalia. Esimerkiksi populaarit lukuromaanit ovat jonkinlaisia anakronismeja, joissa näkyvät moneen kertaan vesitetyssä muodossa 1800-lukulaisen balzacilaisen romaanin jäänteet. Tällaiset teokset ovat taiteellisesta näkökulmasta tarpeettomia samassa mielessä kuin dokumentaarinen ja mimeettinen maalaustaide, koska kaiken sen mihin ne pystyvät voi elokuva tai televisiosarja ilmaista näyttävämmin ja tehokkaammin. Historiallisten sattumien (eli teollisen vallankumouksen ja porvarillisen yhteiskunnan nousun) myötä syntynyt balzacilainen ”romaanin idea” kaappasi Kunderan mukaan koko taidemuodon ja on hankaloittanut romaanin myöhempiä muodonmuutoksia. Vetävä tarina, verevät henkilöhahmot, sosiaalisesti tarkka ajankuva ja ihmiselämän suuret kysymykset — siinä resepti, jolla nykypäivänäkin kirjoitetaan röykkiöittäin romaaneja, olivatpa ne kepeitä viihdelukemistoja tai sosiaalisesti tiedostavia aikalaiskuvauksia. Kunderaa tällainen kirjallisuus ei elähdytä. Se ei hänen näkökulmastaan edusta romaanin taidetta.

Olen samoilla linjoilla Kunderan kanssa. Niin sanottuja viihderomaaneja (dekkareita, trillereitä) luen ajanvietetarkoituksessa, mutta erityyppiset aikalaisromaanit (suuri lamaromaani, suuri jälleenrakennusromaani, suuri 1990-luvun romaani, suuri 2000-luvun romaani, suuri 2010-luvun romaani…) ovat minulle haukotusten haukotus. Luen aikalaisanalyysit mieluummin tietokirjoina tai esseinä. En kaipaa tarinallista etäännytystä yhteiskunnallisten murrosten käsittelyyn.

Esiripussa Kundera kertoo oivallisen anekdootin. Vieraillessaan ensi kertaa Prahassa kommunistihallinnon luhistumisen jälkeen hän tapasi vanhan ystävänsä joka puuskahti ”Täällä olisi tarvittu Balzacia” kertoessaan ”kapitalismin palauttamiseen” liittyneistä irvokkuuksista ja väärinkäytöksistä. Erään opportunistisen puoluevirkailijan tarina muistutti Kunderan ystävän mielestä erehdyttävästi Ukko Goriotin tarinaa. Kuinka mehukkaita kuvauksia Balzac olisikaan kirjoittanut kommunismin jälkeisen Prahan yhteiskunnallisista vehkeilyistä! Esiripussa Kundera pohtii ystävänsä huomioita ja päätyy tyystin toisenlaisiin johtopäätöksiin:

Onko tosiaan niin, että nykypäivän Böömi tarvitsee oman Balzacinsa? Voi ollakin. Ehkä tšekeille olisi valaisevaa lukea romaaneja maansa uudelleenkapitalisoinnista, riittoisaa ja runsasta romaanisarjaa, jossa olisi viljalti henkilöitä kuten Balzacilla. Paitsi ettei kukaan itseään kunnioittava romaanikirjailija kirjoittaisi sellaista. Olisi typerää kirjoittaa toinen Inhimillinen komedia. Sillä vaikka (ihmiskunnan) historia saattaa olla kyllin mauton toistaakseen itseään, taiteen historia ei kestä toistamista. Taiteen tarkoitus ei ole peilin tavoin tallentaa Historian kaikkia käänteitä, variaatioita ja loputtomia toistoja. Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä.” (Suom. Ville Keynäs)


Naulan kantaan! Emme me Suomessakaan tarvitse uutta Väinö Linnaa. 


Kommentit (6)

  1. Anonymous

    Iteppä Anonyymi paisuttelet.
    Tai en tiiä..

    Kyllä sitä Tuntematonta ja Pohjantähteä on väitetty nostattavan Aika paljon Aikamoisia erinäköisyyksiä Kunniakkaastamme sodasta ja Kunniattomasta.
    rintamalinjojakin oikein kuulema jakanut.
    mut nuorena miehenä mie en vois noistakaa takuuseen mennä ku en sillo vielä Elänyt.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *