Antiaikalainen
Antiaikalainen

Lajinsa viimeisiä

”Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.” (Pentti Linkola)

”Salil eka, salil vika. Musta barbaari. Dikkaan. Tätä lisää. Kiitos.” (Alexander Stubb)

Olen ollut muutamia kertoja samoissa tilaisuuksissa Matti Klingen kanssa, mutta en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan. Ainoa sananvaihtomme on WSOY:n syysavajaisista pari vuotta sitten, kun väentungoksessa tulin epähuomiossa sulkeneeksi Klingeltä tien. ”Suvaitsetteko?” hän kysyi. Vastasin, että kaikin mokomin, siirryin syrjään ja päästin hänet ohittamaan minut.

Suunnittelin pitkään Matti Klingen muistelmateoksen Kadonnutta aikaa löytämässä hankkimista. Kävin Akteemisessa kirjakaupassa hypistelemässä ja lehteilemässä sitä, ja lopulta minun oli ostettava se, kiusaus kasvoi liian suureksi. Nyt sormiani syyhyttää päästä kirjoittamaan lukukokemuksen nostattamista ajatuksista. Tämä blogi ei kuitenkaan ole otollinen julkaisualusta kyseiselle tekstille, joten kirjaan tähän vain muutaman hajanaisen huomion. Pitempää pohdintaa ja erittelyä on luvassa tuonnempana, kerron sitten tarkemmin.

Kadonnutta aikaa löytämässä nostatti monenlaisia tuntemuksia, joista eräs oli tietynlainen vaikeasti määrittyvä nostalgisuus. Muistelmissa piirtyy vahvana esiin 1950-lukulainen sivistyneistöihanne. Suomessa ei varmaan ole (enää) toista kulttuuripersoonaa, jossa se ilmenisi niin vahvana kuin Matti Klingessä. Hän todellakin kirjoittaa kadonneesta ajasta kirjoittaessaan nuoruutensa elämänpiiristä, kaupunkilaisen porvariston liberaalista humanismista.

Ei siis ole suurta liioittelua luonnehtia Matti Klingeä lajinsa viimeiseksi. Onko suomalaisessa kulttuurissa 20 tai 30 vuoden kuluttua jäljellä enää ketään hänen kaltaistaan?

Stereotyyppinen edistyksen ja egalitarismin ideoihin uskova nykypäivän urbaani humanisti näkee Klingen museaalisena hahmona, kaavoihinsa kangistuneena jäykkiksenä, joka puolustaa vanhan maailman hierarkioita ja aikansa elänyttä tapakulttuuria. Moisesta tärkätystä ja tärkeilevästä hapannaamasta irtoaa lähinnä hulvatonta komiikkaa, omahyväisen nousukkaan ivanaurun säestämänä.

Klinge itse on toki tästä historiallisesta katkoksesta (tai sukupolvien välisestä kuilusta) hyvinkin tietoinen.

Se 1950-luvun maailma, josta Klingen sivistysihanteet kumpuavat, avautui kohti modernismia mutta samalla vaali maailmansotia edeltäneen vanhan Euroopan perintöä. Sitä uhkasivat toisaalta amerikkalaislähtöinen massa- ja kulutuskulttuuri, toisaalta historiallisen materialismin nimiin vannova neuvostososialismi. Klinge korostaa 1950-lukulaista sivistyneistöihannetta ennen kaikkea rauhan ja harmonian, hillinnän ja sisäistyneisyyden aatteena:

Eurooppalaisuus tässä sivistysmielessä oli juuri ”sivistyneistötraditiota”, ”käytännöllistä filosofiaa”, myönteisesti kriitillistä kansalaisuutta, kohteliaisuus- ja seurustelukulttuuria, äärimmäisyyksien ja ”tosikkomaisuuden” vastustamista lähinnä ironian keinoin mutta valmiutena tarvittaessa taistellakin.

1960-luvulla maailma alkoi muuttua, ja Klingen edustamat arvot tuomittiin pikkuporvarilliseksi hapatukseksi. Hillinnän ja sisäistyneisyyden asemesta vaadittiin osallistumista ja taisteluhenkeä. Erityisen selvästi Klinge aisti ajan hengen muuttumisen läntisessä naapurimaassamme, jota hän oli 1950-luvulla kovasti ihaillut. Ruotsi muuttui ”jyrkästi”, irrottautui ”klassillisen humanismin ja idyllisen akateemisuuden maailmasta”. Ylioppilaiden radikalisoituminen nosti pintaan monia sellaisia ilmiöitä, joihin Klingen oli vaikea suhtautua, kuten ”maolaisuutta” ja ”äärifeminismiä”.

Missä on Klingen edustaman vanhan humanismin ja 1960-luvun jälkeisen uuden humanismin välinen perustava ero? Lyhyesti sanottuna velvollisuusetiikassa. Tämän sukupolvieron Klinge tiivistää vuosien 2011-2012 päiväkirjassaan Sirkka ja muurahainen:

Kun luen Humanisti-lehteä, kohtaan ”parisuhde”-lainsäädäntöön kohdistuvia mielipiteitä ilman minulle ainoaa ratkaisevaa näkökohtaa, kysymystä velvollisuudesta — lapsia kohtaan. Yhteiskunnalla on intressi säätää ihmisten välisistä suhteista vain lasten edun turvaamiseksi, muu ei kuulu lainsäädäntöön (…). ”Oikeuksien” korostaminen pohjautuu yleisiin deklaratorisiin mielipiteisiin siitä mihin jokaisella ihmisellä olisi oikeus. (…) Yksityisen ihmisen ”oikeuksien” korostaminen on nimenomaan anglosaksisen individualismin traditiota. Yritin itsekin lukea Russellia ja Popperia ja heidän hengenheimolaisiaan 1960-luvulla, jolloin ne olivat muodissa, ja ajattelu näkyy ”jääneen päälle” monella taholla. Menetin pian mielenkiintoni heihin; ranskalainen intellektuaalinen maailma on sen sijaan humanistisen ajatteluni jatkuvana virikkeenä. Siinä maailmassa ovat, perihumanistiseen tapaan, klassikot koko ajan läsnä, jatkuvissa ilmaisullisissa viittauksissa klassilliseen ranskalaiseen (ja antiikin) kirjallisuuteen.

Epäilemättä Klingen tapa kirjoittaa ”oikeudet” lainausmerkeissä on uuden polven humanistille samanlainen kiukun ja ärsytyksen aihe kuin Klingen hengenheimolaisille oli uuden polven humanistien tapa laittaa ”sivistys” ja ”korkeakulttuuri” lainausmerkkeihin. Jos ajan riennosta voi jotain päätellä niin Klinge todellakin puolustaa kadonnutta aikaa, sivistysihannetta, jolle ei tahdo löytyä jatkajia.

Herättäähän se tietynlaista haikeutta. Mutta samalla on pakko myöntää, että ainakin minun olisi vaikea tarttua soihtuun siirtääkseni klassillisen humanismin perinnön seuraaville polville. Ympäristö, jossa vartuin on niin perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla toisenlainen kuin Klingen porvarillinen helsinkiläismiljöö 1940- ja 1950-luvuilla. Minulle avautui koko maailma television, tietotekniikan ja ulkomaanmatkailun ansiosta, mutta se oli nykyhetken maailma vailla elävää yhteyttä menneeseen aikaan, menneisiin vuosisatoihin. Nämä historialliset ja sivistykselliset yhteydet taas olivat vireitä ja eläviä Klingen elinpiirissä hänen formatiivisina vuosinaan.

Kommentit (13)

  1. Tommi Melender

    Rupesin muistelemaan, missä vaiheessa omaa elämääni sivistysyliopiston ajatus on vaikuttanut minuun kaikkein voimallisimmin.

    Tulin siihen tulokseen, että ennen kuin menin yliopistoon, joskus lukiovuosina. Perhepiirissäni (joka ei koostunut mistään sivistysporvaristosta) yliopisto herätti suuren suurta kunnioitusta, joka tarttui sitten minuunkin. Kun sinne pääsisi, pääsisi osalliseksi jostakin sellaisesta, mikä kannattelee sivilisaatiotamme, valtavan tiedollisen ja kulttuurisen pääoman äärelle.

    Tällaiset käsitykset rapistuivat nopeasti, kun sitten yliopistoon menin opisekelmaan humanistis-yhteiskunnallisia aineita ja näin ja koin millaista se meno siellä oli.

    Opin aika nopeasti, että ne suuret humanistisankarit, jotka Matti Klingeä alati inspiroivat, nämä montaignet, rabelaisit ja balzacit, ovatkin vain kuolleita valkoisia miehiä, jotka pönkittävät länsimaista ”sivistystä”, joka tosiasiassa on kolonialismin ruumiskasojen päälle rakennettu massiivinen sortokoneisto.

    Väitän, että missään aikaisemmassa historian vaiheessa ei länsimainen sivistyneistö ole elänyt niin suuren kulttuurisen itseinhon ja itsehalveksunnan vallassa kuin muutamana viime vuosikymmenenä. Kaikki se ylväs ja kaunis, jonka Klinge liittää oman sivistysihanteeseensa, kääntyi vastakohdakseen leppymättömien länsimaisten kulttuurikriitikoiden toimesta.

    Voi toki olla, että tämä edellä maalaamani kuva on korostuneen 1990-lukulainen. Nykypäivänä kenties sivistysyliopiston ihanteella riittää enemmän puolustajia. Kun yliopiston henkilökunta on laitettu istumaan kaikennäköisiin kehityspalavereihin, talousarviotalkoisiin ja tehokkuusohjelmien arviontipaneeleihin, on varmasti herännyt haikeus yliopiston perinteisiä kulttuurisia arvoja kohtaan, ja samalla tarve puolustaa niitä.

    Ainakin olen tällaista kuullut.

  2. Anonymous

    ”Opin aika nopeasti, että ne suuret humanistisankarit, jotka Matti Klingeä alati inspiroivat, nämä montaignet, rabelaisit ja balzacit, ovatkin vain kuolleita valkoisia miehiä, jotka pönkittävät länsimaista ”sivistystä”, joka tosiasiassa on kolonialismin ruumiskasojen päälle rakennettu massiivinen sortokoneisto. ”

    Tuohan oli blogistin ironiaa, olihan? Kolonialismin myytit on jo monta kertaa kyseenalaistettu. Hyvä yksinkertainen esimerkki tästä on Afrikan historiallinen väestökäyrä. Siis: maanosassa todella pieni väestö satoja vuosia ”imperialistien” tuloon saakka. Sitten eruooppalaisten tultua valtava nousu ylöspäin. Syyt:terveydenhoito, ihmisuhrien ja monien heimosotien lopettaminen, kristillistäminen…. Länsimainen sivistysihanne?! Poikkeus tietenkin Belgian Kongo.

    ”Väitän, että missään aikaisemmassa historian vaiheessa ei länsimainen sivistyneistö ole elänyt niin suuren kulttuurisen itseinhon ja itsehalveksunnan vallassa kuin muutamana viime vuosikymmenenä. Kaikki se ylväs ja kaunis, jonka Klinge liittää oman sivistysihanteeseensa, kääntyi vastakohdakseen leppymättömien länsimaisten kulttuurikriitikoiden toimesta”

    Tämä jos mikä pitää hirveällä tavalla paikkansa. Demokratian, tieteen, humanismin, ironian (heh) kotimaanosa inhoaa edelleen itseään ja kehittelee edelleen kielipelejä ”kaikkien kulttuurien tasavertaisuudesta.” Tämä jos mikä saa sitten minut inhoamaan länsimaisuuttani. Ei länsimaisuus, vaan sen voiman, voittojen ja arvojen ( olen tosissani, no irony but a little bit) kieltäminen.

    jope

  3. Tommi Melender

    ”Tuohan oli blogistin ironiaa, olihan?”

    Olisin huolissani, jos joku ottaisi kyseisen kohdan ihan kirjaimellisesti. Vaikka toki pitääkin paikkansa, että ”opin” nuo mantrat nuorena viattomana ylioppilaana, jolla oli hieman liikaa viehtymystä radikaalin ja kriittiseen ”intellektualismiin”.

    Opin 1990-luvulla paljon sellaista, josta olen myöhemmin joutunut oppimaan pois.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *