Antiaikalainen
Antiaikalainen

Liberty Valancen tappajat

En ole suuri lännenfilmien ystävä. Yksi harvoista, joka on tehnyt minuun vaikutuksen on John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen Shinbonen kaupunkiin. Lee Marvinin näyttelemä lainsuojaton Liberty Valance terrorisoi paikallisia asukkaita. Lopulta James Stewartin esittämä nuhteeton lakimies Ransom Stoddard ajautuu kaksintaisteluun Liberty Valancen kanssa ja onnistuu kaikkien yllätykseksi tappamaan tämän, vaikka on kaikkea muuta kuin pyssysankari. Tai niin Stoddard ja kaupunkilaiset luulevat. Tosiasiassa Liberty Valancen surmaavan luodin ampuu sivukujan kätköistä Tom Doniphon, jota näyttelee John Wayne.

Jonathan Lethem siirtää tuoreessa esseekokoelmassaan The Ecstasy of Influence nykypäivän kirjallisuusmaailman taistelut tämän länkkäriklassikon kehyksiin. Postmoderni romaani edustaa Liberty Valancen kaltaista kyynistä pahista, joka uhkaa rehtiä ja kunnollista realistista romaania. Moni perinteinen romaanikirjailija on enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt James Stewartin esittämän sankarin rooliin palauttaakseen järjestyksen kirjallisuusmaailman Shinboneen. Eräs heistä on tänä syksynä meillä ja viime syksynä maailmalla romaanitaiteen pelastajaksi julistettu Jonathan Franzen. Kuten taannoisessa merkinnässäni kirjoitin, Franzen hyökkäsi laajalti siteeratussa Harper’sin esseessään William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaisia postmodernin romaanin edelläkävijöitä vastaan.

”Who first played the role of Stewart/Stoddard, the true-of-heart citizen shoved into the street to take on the menacing intruder? Was it Raymond Carver? I think Raymond Carver might have been the original Man Who Shot Liberty Valance. Who’s played the role recently? A few: Alice Munro, William Trevor, Cormac McCarthy, Marilynne Robinson, Jonathan Franzen.”

Entä keille kuuluu Liberty Valancen todellisen tappajan, John Waynen esittämän sivukujalla väijyvän pyssymiehen rooli? Tietysti kriitikoille, jotka Liberty Valancen ammuttuaan kiirehtivät esiin piilostaan ja osoittavat jotain Jonathan Franzenin kaltaista kirjailijaa huutaen: ”Tämä mies teki sen! Tämä mies tappoi pahiksen ja palautti järjestyksen kaupunkiin! Tämä mies vapautti meidät Liberty Valancesta tällä loistavalla teoksellaan, joka pelastaa koko romaanitaiteen!”

”According to the critic’s presentation the writer has, at last, killed Liberty Valance on behalf of the terrified populace. Yet the terrified populace is probably a straw man, too, a projection of the critic’s own fear of disreputability or disorder?”

Tarina romaanitaiteen kyyniseltä postmodernismilta pelastavasta yksinäisestä sankarista on yllättävän sitkeä siihen nähden että se on täysin tuulesta temmattu. Ei ole mitään Liberty Valancea, jonka tappamalla olisi mahdollista palauttaa järjestys kirjallisuusmaailman Shinboneen. Ei ole myöskään mitään ”postmodernia romaania”. On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy ”postmoderneiksi” kutsuttuja elementtejä, kuten metafiktiota, antinarratiivisuutta, popkulttuuriviittauksia, intertekstuaalisuutta, surrealismia, maagista realismia ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista monsteria, joka sulkisi sisäänsä kaiken mahdollisen ”postmodernin” on jokseenkin mahdoton kuvitella. Jos sellainen ilmaantuisi, ehkä se pitäisikin ottaa pikimmiten hengiltä (tai sitten ei).

”The reason postmodernism doesn’t die is that postmodernism isn’t the figure in the black hat standing out in the street squaring off against the earnest and law-abiding ’realist’ novel against which it is being opposed. Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It’s where we live, the results of the effects of Liberty Valance’s stubborn versality.”

Kommentit (15)

  1. Tommi Melender

    ”Kun itse aikanaan luin Harper’s -esseen, tuli samanlainen olo kuin Raittilan ”Kirjailijaelämää” lukiessa: mitä järkeä on ruikuttaa siitä, että kirjallisuus on marginaalissa?”

    Juuri tämä minuakin tökki. Franzenhan nostaa esseessään esiin ihan relevantteja kysymyksiä, mutta onnistuu kertaa toisensa jälkeen subjektivisoimaan ne, kääntämään omaan napaansa, jolloin tulee lopulta sellainen fiilis, että hän on enemmän huolissaan omasta statuksestaan kuin kirjallisuuden statuksesta.

    ”En sitä paitsi edes ymmärrä, millaisessa yhteiskunnassa suuret massat hamuaisivat käsiinsä elämän perustuksia heiluttelevia ja esteettisesti kunnianhimoisia kirjoja. Sellaisessa yhteiskunnassa taitaisivat jäädä sillat rakentamatta ja sähkö jakamatta.”

    Siinähän se. Mutta ei ainoastaan taideproosa vaan koko kirjallisuus ylipäänsä alkaa olla marginaalissa, Suomessakin, jossa enemmistö ihmisistä ei lue vuodessa yhtään kirjaa, vaikka olemme lukijakansaa. Puuhasteluahan kirjallisuus on siltojen rakentamisen ja sähkön jakelun rinnalla.

    ”Nokkelimmat kirjoittavat aika perinteistä proosaa ja heittävät sekaan muutaman postmodernismille vilkuttavan alaviitteen, kuten Joni Pyysalo novelleissaan.”

    Tuosta ajatuksesta en ihan saa kiinni. Mikä on perinteistä proosaa loppujen lopuksi? Jos ajatellaan vaikkapa tässä keskustelussa aikaisemmin mainittuja esteettisiä keinoja, niin useimmat niistä ovat jo niin vakiintuneita kirjailijoiden ilmaisupaletissa, että niitä ei voi millään tavalla väittää vallankumouksellisiksi, uudistaviksi tai kokeileviksi sinänsä. Esimerkiksi metafiktio alkaa vähintäänkin Cervantesista.

    ”Kuten sanoit kai itsekin, on vain kirjoja.”

    On vain kirjoja. Parhaat niistä pystyvät perustelemaan itsensä, omat narratiiviset koukkunsa ja esteettiset ratkaisunsa. On sitä paitsi kirjalijoita, jotka ovat häkellyttävän muuntautumiskykyisiä, vaikkapa David Mitchell: Pilvikartasto ja Black Swan Green ovat kovin erityyppisiä monessakin mielessä, samoin kuin uusin vielä suomentamaton The Thousand Autumns of Jacob Zoet. Mitchellin kirjoja lukiessa on aivan epärelevantti kysymys se, kuinka perinteisiä tai ei-perinteisiä ne ovat. Kyse on yksinkertaisesti vain hienoista kirjoista.

  2. Mika

    Tarkoitin tuolla perinteisellä proosalla sitä, että pidetään kuitenkin lopulta kiinni kuvailtavissa olevan ”todellisuuden” (sisäisen tai ulkoisen) ajatuksesta eikä mennä pelkkiin itsensä ympärille kiertyviin kielipeleihin, joiden takana on vain lisää kieltä.

    Minusta itsetarkoituksellinen kielipelipostmodernismi (”Hei, kaikki on vain kieltä, tällä voi tehdä mitä vaan!”) muistuttaa teini-ikäistä ajatusta siitä, ettei millään ole mitään merkitystä. Tässä hukkuu se (myöskin aika banaali) ajatus, että objektiivisen merkityksen puute on vasta lähtökohta, josta todellinen matka alkaa.

    Ehkä postmoderni lähestymistapa on välttämätön ja tässäkin teini-ikää muistuttava välivaihe, jonka päälle voi alkaa taas rakentaa uusia merkityksiä tietoisena ja tyytyväisenä siitä, että merkityksen synnyttää nimen omaan ihmisen sitoutuminen siihen…

    Tämä hölinä todistaa taas sen, että kannattaa unohtaa jaottelut ja puhua kirjoista kirjoina.

    Mitchelliä en ole ehtinyt lukea mutta täytyy kokeilla. Moni tuntuu vertaavan häntä Calvinoon, joka on mielestäni vähän rasittava muodolla kikkailija, vaikkakin erittäin taitava sellainen.

  3. Tommi Melender

    ”Minusta itsetarkoituksellinen kielipelipostmodernismi (”Hei, kaikki on vain kieltä, tällä voi tehdä mitä vaan!”) muistuttaa teini-ikäistä ajatusta siitä, ettei millään ole mitään merkitystä.”

    Juu, en minäkään sellaisesta innostu. Eikä nähdäkseni kukaan tässä keskustelussa mainituista kirjailijoista sellaista edustakaan. Aika vähän itse asiassa on minulle tullut vastaan tuon tyyppisiä kirjailijoita, olen varmaan onnistunut karttamaan.

    David Foster Wallace sanoi joskus, että kokeellinen proosa on pahimmillaan ”Kato äiti, ilman käsiä” -kirjallisuutta. Toisaalta hän myös tähdensi, että vaikka 90 % ns. kokeellisesta proosasta on skeidaa niin se loppu 10 % on vastaavasti äärimmäisen tärkeää. Vähän kuin riskisijoittamista siis: suurella todennäköisyydellä epäonnistuu mutta sitten kun onnistuu voi onnistua komeasti.

    DFW itse ”kikkaili” monellakin tapaa, ja mielestäni useimmiten onnistuneesti. Kielikäsitykseltään hän oli Wittgensteinin seuraaja ja helli ajatusta kielestä yhteyksien rakentajana, merkitysyhteisöjen luojana. Tällainen kielikäsitys on etäällä jostain derridalaisuudesta tai vulgaariderridalaisuudesta, siksipä ei DFW:tä lukiessa tule koskaan tunnetta että siinä kaveri vain pelaa itseensä sulkeutuvia kielipelejään.

  4. Hannu Björkbacka

    Hyvää uutta vuotta!

    Tuntuu todella, että nämä ”kirjallisuusmaailman taistelut” ovat synnyttämällä synnytettyjä. McCarthyn Blood Meridian on niin ainutlaatuinen kirja, että miten McC mitenkään sopii tuohon Ford-analogiaan?
    Enkä ole lukenut yhtään huonoa kirjaa tai novellia William Trevorilta.
    Alice Munrosta olin kuullut pelkästään hyvää ja tartuin innolla hänen kokoelmaansa Runaway – kun sitä oli ”mainostettu” Almódovarin Iho jossa elän elokuassakin! Niminovelli onkin hyvä, häikäiseväkin, ja toi jostain syystä mieleen John Steinbeckin kokoelman Pitkä laakso novellin Krysanteemit.
    Luen kirjaa eteenpäin, mutta samaa vaikutusta en ole vielä kokenut. Ehkä syynä on hiukan myös Jonathan Franzenin hehkutus Munron kirjan alkuesseessä, jossa JF kehuu Munroa pilkkaamalla Philip Rothia…
    Mutta niinhän kaikki muutkin nuoret kirjailijat tekevät!

  5. Tommi Melender

    Hyvää uutta vuotta!

    Eiköhän Cormac McCarthy ole tuossa analogiassa mukana passiivisena sankarina.

    Muut ovat julistaneet hänet Liberty Valancen tappajaksi, ja hän kai tuntee olonsa moisesta ”kunniasta” korkeintaan kiusaantuneeksi, jos edes jaksaa sellaiselle korvaansa lotkauttaa.

    Minkäpä hän mahtaa jos yksi jos toinenkin kriitikko keksii aika ajoin huudahtaa: ”Kuinka hienoa proosaa Cormac McCarthy kirjoittaakaan, kuinka elävää, alkuperäistä ja juurevaa — toisin kuin ne postmodernistit! Ne hän laittaa kyllä nyt matalaksi!”

    Passiivisia ”sankareita” lienevät nuo muutkin Lethemin ehdottamat Liberty Valancen tappajat, Franzenia lukuun ottamatta, Franzenhan on aktiivisesti käynyt polemiikkia postmodernisteja vastaan.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *