Liberty Valancen tappajat

En ole suuri lännenfilmien ystävä. Yksi harvoista, joka on tehnyt minuun vaikutuksen on John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen Shinbonen kaupunkiin. Lee Marvinin näyttelemä lainsuojaton Liberty Valance terrorisoi paikallisia asukkaita. Lopulta James Stewartin esittämä nuhteeton lakimies Ransom Stoddard ajautuu kaksintaisteluun Liberty Valancen kanssa ja onnistuu kaikkien yllätykseksi tappamaan tämän, vaikka on kaikkea muuta kuin pyssysankari. Tai niin Stoddard ja kaupunkilaiset luulevat. Tosiasiassa Liberty Valancen surmaavan luodin ampuu sivukujan kätköistä Tom Doniphon, jota näyttelee John Wayne.

Jonathan Lethem siirtää tuoreessa esseekokoelmassaan The Ecstasy of Influence nykypäivän kirjallisuusmaailman taistelut tämän länkkäriklassikon kehyksiin. Postmoderni romaani edustaa Liberty Valancen kaltaista kyynistä pahista, joka uhkaa rehtiä ja kunnollista realistista romaania. Moni perinteinen romaanikirjailija on enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt James Stewartin esittämän sankarin rooliin palauttaakseen järjestyksen kirjallisuusmaailman Shinboneen. Eräs heistä on tänä syksynä meillä ja viime syksynä maailmalla romaanitaiteen pelastajaksi julistettu Jonathan Franzen. Kuten taannoisessa merkinnässäni kirjoitin, Franzen hyökkäsi laajalti siteeratussa Harper’sin esseessään William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaisia postmodernin romaanin edelläkävijöitä vastaan.

“Who first played the role of Stewart/Stoddard, the true-of-heart citizen shoved into the street to take on the menacing intruder? Was it Raymond Carver? I think Raymond Carver might have been the original Man Who Shot Liberty Valance. Who’s played the role recently? A few: Alice Munro, William Trevor, Cormac McCarthy, Marilynne Robinson, Jonathan Franzen.”

Entä keille kuuluu Liberty Valancen todellisen tappajan, John Waynen esittämän sivukujalla väijyvän pyssymiehen rooli? Tietysti kriitikoille, jotka Liberty Valancen ammuttuaan kiirehtivät esiin piilostaan ja osoittavat jotain Jonathan Franzenin kaltaista kirjailijaa huutaen: “Tämä mies teki sen! Tämä mies tappoi pahiksen ja palautti järjestyksen kaupunkiin! Tämä mies vapautti meidät Liberty Valancesta tällä loistavalla teoksellaan, joka pelastaa koko romaanitaiteen!”

“According to the critic’s presentation the writer has, at last, killed Liberty Valance on behalf of the terrified populace. Yet the terrified populace is probably a straw man, too, a projection of the critic’s own fear of disreputability or disorder?”

Tarina romaanitaiteen kyyniseltä postmodernismilta pelastavasta yksinäisestä sankarista on yllättävän sitkeä siihen nähden että se on täysin tuulesta temmattu. Ei ole mitään Liberty Valancea, jonka tappamalla olisi mahdollista palauttaa järjestys kirjallisuusmaailman Shinboneen. Ei ole myöskään mitään “postmodernia romaania”. On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy “postmoderneiksi” kutsuttuja elementtejä, kuten metafiktiota, antinarratiivisuutta, popkulttuuriviittauksia, intertekstuaalisuutta, surrealismia, maagista realismia ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista monsteria, joka sulkisi sisäänsä kaiken mahdollisen “postmodernin” on jokseenkin mahdoton kuvitella. Jos sellainen ilmaantuisi, ehkä se pitäisikin ottaa pikimmiten hengiltä (tai sitten ei).

“The reason postmodernism doesn’t die is that postmodernism isn’t the figure in the black hat standing out in the street squaring off against the earnest and law-abiding ‘realist’ novel against which it is being opposed. Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It’s where we live, the results of the effects of Liberty Valance’s stubborn versality.”

Kommentit (15)
  1. Tuukka Sandström
    3.12.2011, 16:16

    Hyvä kirjoitus. Lisäisin vielä, että siinä missä Franzen nyt sentään on itse heittänyt bensaa liekkeihin, jotkut kirjailijat joutuvat näihin “kirjallisuusmaailman taisteluihin” mukaan, vaikka he itse eivät vaikuta olevan edes kovin kiinnostuneita aikalaiskeskustelusta. Esimerkiksi tuossa mainittu Cormac McCarthy ei tietääkseni ole kirjoittanut esseistiikkaa tai kritiikkejä. Haastattelujakin hän on ymmärtääkseni antanut vain kolme, joista yhden Oprahille, mikä jo itsessään on ironinen valinta… Noissa haastatteluissa McCarthy on toki kertonut mieltymyksistään, ilmoittanut esimerkiksi pitävänsä Faulknerista mutta ei juurikaan Henry Jamesista. Silti pari heittoa miltei viidenkymmenen vuoden mittaisen uran aikana ei kyllä ole vielä kovin kummoinen osanotto ns. “kirjalliseen elämään”.

    Tämä on ehkä yleisempikin ongelma. Jos ajattelee jonkin vastakkainasettelun kautta – tyypillinen on esim. realismi/kokeellisuus – ei välttämättä huomaa, kuinka jo itse vastakkainasettelua kannattelee tietty kirjallisuuskäsitys, siis ikään kuin olisi olennaista, miten teokset järjestyvät jollain tällaisella akselilla. Mutta osa kiinnostavista teoksista on kiinnostavia jostain ihan muista syistä kuin siltä kannalta, mitkä ovat niiden koordinaatit kirjallisuuden kentällä…

  2. Tommi Melender
    3.12.2011, 16:48

    Minullakaan ei ole hajua siitä, miksi Lethem mainitsee Cormac McCarthyn tässä yhteydessä. No, varmaan hänellä on kyllä omakohtainen tuntuma amerikkalaiseen kirjallisuusmaailmaan, joten varmaan hänellä omasta mielestään perustellut syynsä on.

    Juu, en minäkään ole innostunut mistään realismi/kokeellisuus-vastakkainasettelusta. Siihen tai sen johdannaisiin kyllä tämän tästä törmää kirjallisuuskeskustelua seuratessaan, meillä Suomessakin varsinkin runouskeskustelussa, jossa realismin tilalla on perinteinen tai ei-kokeileva runous tai mitä lieneekään (en ole oikein kärryillä).

    Lethem tähdentää tuossa siteeraamassani esseessä sitä, että “kirjat eivät tuhoa toisia kirjoja” tai edes suoranaisesti käy toisiaan vastaan. Ne ovat nämä pimeän sivukujan sala-ampujat, jotka yrittävät tappaa kirjoilla toisia kirjoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *