Antiaikalainen
Antiaikalainen

Liian hyvää kritisoitavaksi?

Onko moraalilain vastaista pitää Leevi Lehdon pyörittämää ntamoa muuna(kin) kuin aivan mahtavana juttuna?
Tällainen kysymys nousi mieleeni luettuani tämän. Jutun kirjoittaja Aleksis Salusjärvi on terävä ja innostava kirjoittaja, luen mielelläni hänen blogiaan. Yleensä hänellä riittää painokasta kriittistä sanottavaa, mutta Leevi Lehdon ja ntamon kohdalla hän ei väläytä kertaakaan kulmahampaitaan. Miksi?
Ehkä Salusjärvi on sitä mieltä, että ntamon toiminta-ajatusten kriittinen tarkastelu on tarpeetonta, koska hyvät asiat painavat niin paljon enemmän kuin huonot asiat. Tai ehkä hän ajattelee, että ntamoa kannattaa arvostella vain suljetussa piirissä, valikoitujen ihmisten läsnäollessa.
Voi tietysti olla niinkin, että Salusjärven blogiinsa rustaaman selostuksen on tarkoitus olla jonkinlainen neutraalisti raportoiva lehtijuttu (vaikka ei sen sävy mielestäni neutraali ole). Käsittääkseni ntamo järjesti eilen maanantaina tiedostustilaisuuden, johon ei saapunut paikalle ainoatakaan lehdistön edustajaa. Salusjärvi nyt sitten paikkaa asiaa.
Minulla ei ole kerrassaan mitään ntamoa vastaan enkä toivo sille mitään pahaa, mutta olen monissa asioissa eri linjoilla Leevi Lehdon kanssa. Viime kädessä eromme tiivistyvät siihen, että Lehto on minun silmissäni idealisti (mutta ei romantikko), kun taas minussa ei ole lainkaan idealismia (mutta olen kyllä parantumaton romantikko).
Lehto haikailee kirjallisuusmaailmaan jonkinlaista suoraa demokratiaa. Kaikki vanhat rakenteet on lyötävä nurin: suuret kivijalkakustantamot, kirjakauppaketjut, apurahajärjestelmät. Taustalla on ajatus — joka mielestäni edustaa eurooppalaisen aatehistorian kurjimpia perinteitä — että mikään ei muutu ennen kuin kaikki muuttuu (tai siis muutetaan, väkisin). Etäällä taivaanrannassa siintää utopia, jossa kirjoja julkaisevat Lehdon kaltaiset kaikenlaisista valtajärjestelmistä riippumattomat kustantajat, jotka eivät ole varsinaisesti kustantajia vaan pikemminkin käsitetaiteilijoita. Eikä kirjailijoitakaan oikeastaan enää ole: kuka tahansa voi nimittää itsensä kirjailijaksi, koska hierarkioita ei ole vaan pelkkää vapautta.
Lopputulemana on kaiketi jonkinlainen hyvien ihmisten maailma, jossa ketään ei sorreta. En usko tuollaisiin juttuihin. Pidän niitä vaarallisina. Se, että ei olisi systeemiä (suuria kustantamoita) ja hierarkioita (apurahajärjestelmiä, kritiikki-instituutiota), ei tarkoita etteivätkö ihmiset edelleen käyttäisi valtaa sumeilematta ja säälimättömästi. Itse asiassa vallankäyttö muodostunee sitä brutaalimmaksi, mitä salakavalammin valta kätkeytyy erilaisiin epämuodollisiin klikkeihin ja klustereihin. Kyllähän anarkistisissa kirjallisuuspiireissäkin yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset ja käyttäytyvät asemansa mukaisesti. Nykyisen kustannusmaailman hyviä puolia on se, että valtajärjestelmät näyttäytyvät suhteellisen selväpiirteisinä ja niitä voi avoimesti kritisoida. Tämä sallii myös monimuotoisuuden, jota ntamon kaltaiset pienkustantamot edustavat.
Kommentit, joita Lehto esittää WSOY:stä kielivät varsin alkeellisesta dikotomioihin pohjautuvasta ajattelusta. Siinä hyvä pienkustantaja murjoo pahaa suurkustantamoa, koska pitää itseään moraalisesti korkeampana olentona. Toki Lehdon kommenteissa on annos totuutta, mutta mittasuhteet ovat rankasti vääristyneet. Sama kuin roskalehtien lööppien ja otsikoiden perusteella julistaisi koko Suomen eduskunnan korruption ja mädännäisyyden pesäksi. Itse olen tehnyt WSOY:lle kaksi romaania ja kolme runokokoelmaa (mikä kaiketi tekee minut vallan sylikoiraksi ja systeemin mieheksi), ja omasta näkökulmastani WSOY on (tai on ainakin ollut) aika tavalla toisenlainen kustannustalo kuin mitä Lehdon kommenteista voisi päätellä.
”Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta”, Lehto sanoo. Juuri tuollainen manifestiajattelu huokuukin ntamon toiminnasta ja Lehdon kommenteista. Manifestien laatijat ovat yleensä olevinaan ehdottoman vapauden ja ehdottoman luovuuden puolella, mutta sorvatessaan teesejään nojaavat jyrkkään välttämättömyysretoriikkaan.
Vastenmielisimpänä pidän Lehdon ajatusta, että kirjallisuuskritiikit voitaisiin hoitaa julkaisuluetteloilla, jossa kirjojen perään lätkäistäisiin tähtiä yhdestä viiteen, kuten elokuva-arvioissa (vaikka elokuva-arvioissa taitaa aina olla myös arvottava tekstiosio mukana). Pidän tuollaista ajatusta silkkana barbarismina. En suostu näkemään siinä mitään hyvää tai edistyksellistä.
Olisikohan tämä nyt tässä?
Ehkä kritiikkini ntamoa kohtaan on turhankin jyrkkää, mutta se johtuu siitä, että en ole nähnyt vielä kenenkään sanovan Lehdon jutuista mitään poikkipuolista. Silloin kun lehdistö ntamosta jotain kirjoittaa, sävy on yleensä myönteinen. Enemmän lehdistö toki vaikenee (mikä ei tietenkään ole hyvä asia). Blogosfäärissä taas riittää runsaasti ntamo-henkisiä kirjoittajia ja heidän innostuksensa hautaa hyvinkin alleen tämän vaatimattoman kritiikkini.
Totuuden nimessä minun täytyy myös myöntää, että olen tuossa edellä rakentanut Lehdosta jonkinlaista olkiukkoa, kärjistänyt samalla tavalla kuin hän kärjistää WSOY:stä puhuessaan. Mielestäni on hyvä jos ntamon ympärille rakentuu jonkinlainen vaihtoehtoinen kirjamarkkina etabloitunutta kustannusmaailmaa täydentämään. Kuten Lehto sanoo: ” Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat.”
Ehkä tuollaisen vision toteuttaminen sitten kerta kaikkiaan tarvitsee ympärilleen vallankumousromantiikkaa ja välttämättömyysretoriikkaa. Sellainen vain sulkee pois minun kaltaiseni tyypit, mutta ehkä minun kaltaisiani ei noissa pippaloissa kaivatakaan.
P.S.
Ntamon julkaisemiin kirjoihin en sen kummin puutu. En nimittäin ole lukenut niitä niin paljon, että osaisin sanoa niistä mitään yleispätevää. Edes tähtiä en anna. Muutama oivallinen teos ntamosta toki on minunkin ulottuvilleni tullut.

Kommentit (47)

  1. Idiootti

    Oma yritykseni ymmärtää, miksi ntamossa tuntuu olevan jotain niin syvästi ristiriitaista:

    http://www.idiootti.fi/2010/10/06/ntamo-avantgarden-suklaarasia-vai-makkaratehdas/

  2. Teemu Helle

    Vielä edelliseen kommenttini viitaten esitän kysymyksen, johon olisi mielenkiintoista saada vastauksia, kokemuksia:

    Minkälainen rooli on kustannustoimittamisella perinteisissä kustannustaloissa, runodessa? Kuinka oleellista se on runouden kannalta ollut? Mistä johtuen, paikoitellen edelleenkin joskin jo vanhahtavasti, kustannustoimitettu runous näyttäytyy jonkinlaisena laatukriteerinä, varsinkin asenteissa? Edelliseen viittaan varsinkin usein esim ntamon kohdalla teosten kritiikeissä käytetyistä ”kustannustoimittamisen puute”-analyyseilla, jotka edustavat em. ”asenteita”.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *