Antiaikalainen
Antiaikalainen

Lukeminen on tärkeää koska se on hyödytöntä

beckett

”Ja täällä sitä saatana… luetaan!”Antti Nylén kertoo Vihan ja katkeruuden esseissä ilmeisestikin tosielämän anekdootin puistonpenkillä kirjaan syventyneestä nuoresta miehestä, joka saa kimppuunsa inhottavan näköisen rähisijän. Hän tarttuu lukevaa nuorta miestä rinnuksista ja karjuu nuo yllä olevat sanat.

”Inhottava mies teki niin kuin olisi kohtuullista ja arvokasta ja oikein. Esimerkillisellä suoralla toiminnalla hän kantoi huolta nuorison moraalisesta ja fyysisestä kunnosta”, Nylénin esseeminä pohtii.

Tunnistan asetelman. Kun rupesin lukioiässä lukemaan vimmaisesti kirjallisuutta, aistin sukulaisissani huolestuneisuutta. He eivät käyneet minuun käsiksi eivätkä huutaneet, mutta saatoin päätellä heidän kummastelevista reaktioistaan, ettei nuorelle miehelle ole hyväksi vetelehtiä päivä- ja yökaudet maailmankirjallisuuden mestareiden seurassa.

Sukulaiseni kantoivat huolta moraalisesta ja fyysisestä kunnostani, enkä voi moittia heitä. Ei ihmisen ole hyväksi lukea liikaa, siinä menee pää sekaisin.

Voin kuvitella, että sukulaiseni olisivat oudoksuneet, jos olisin yrittänyt vakuutella heitä lukemisen hyödyllisyydestä: ”Ettekö ole kuulleet lukemisen hyvinvointivaikutuksista? Lukeminen edistää empatiaa, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä.”

En olisi voinut esittää moisia vakuutteluja senkään takia, etten usko niihin. Ainakaan omalla kohdallani. En ole ikinä pitänyt lukemista hyödyllisenä, saati tarttunut kirjoihin tullakseni paremmaksi ihmiseksi.

***

Nuorempana minulla oli liki pakkomielteinen suhde lukemiseen. Olin kuin se Jouko Turkan Aiheissa kuvaama piinattu nuorukainen, joka ryntää kirjastoon ja huutaa: ”Antakaa jotain, äkkiä!” Turkka kysyi, voisimmeko kuvitella kenenkään tekevän todellisuudessa näin. Omien kokemusteni perusteella voin hyvinkin kuvitella, vaikka en kirjastoon mennessä näyttänyt epätoivoani. Se möyri pinnan alla, sisuskaluissani. Oli pakko saada kirjoja, vaikka ne eivät angstista olemassaoloani sanottavasti helpottaneet.

Enää en ole pakkomielteinen lukija. Silti en ole oppinut suhtautumaan kirjoihin hyödyn tai nautinnon antajina. Luen niitä kai siksi että minulle on kehittynyt addiktio sanoihin, lauseisiin ja ajatuksiin. Tarvitsen jatkuvaa tekstinsyöttöä tajuntaani, myös silloin kun olen pohjattoman väsynyt kirjallisuuteen. Se tuntuu pikemminkin sairaalloiselta kuin terveelliseltä.

Pitkät ajat kirjallisuusihmiset suorastaan korostivat kirjallisuuden hyödyttömyyttä. Gustave Flaubert halveksi porvareita, jotka vaativat kirjoilta jotain konkreettista, kuten vastauksia ajan suuriin kysymyksiin tai ihmiselon mysteereihin. Taiteen piti olla itsearvoista, vastustaa hyödyn aikakauden latteita imperatiiveja. Tämä eetos on saanut meidän päiviimme asti lukemattomia ilmenemismuotoja, sen voi aistia niin kulttuuritapahtumien juhlapuheista kuin köyhien taiteilijoiden apurahahakemuksista.

En muista, että kymmenen vuotta sitten vastaani olisi tullut lehtijuttuja, joissa kerrotaan kirjallisuuden hyvinvointivaikutuksista. Nykyisin niitä tulee kaiken aikaa. Samalla lobbariretoriikan väittämät ovat muuttuneet: enää ne eivät korosta taideluomusten sivistyksellistä ja kulttuurista arvoa, vaan siitä kuinka taide tekee meistä terveempiä, onnellisempia ja suorituskykyisempiä.

Haluatko parantaa elämänlaatuasi ja menestystäsi työssä ja ihmissuhteissa – tartu kirjaan!

***

Brittiläinen filosofi Gregory Currie tarjoilee järjen ääntä vuoden viimeisen Niin & näin -lehden haastattelussa. Hänen mielestään kaunokirjallisuuden lukemisen kognitiivisia vaikutuksia luotaavat tutkimukset ovat vähintäänkin kyseenalaisia:

On koko joukko kokeita, joiden tekijät väittävät havainneensa (tyypillisesti koehenkilöiden omien raporttien perusteella) muutoksia ihmisten empaattisuudessa välittömästi tarinan lukemisen jälkeen. Mutta pitäisi varoa päätelmää, jonka mukaan tämä olisi todiste siitä, että fiktio oikeasti tekee ihmisistä empaattisia kestävällä tavalla.

Currie myös kyseenalaista, onko välttämättä aina hyvästä, jos kirjallisuus lisää empatiakykyä. Empatia on vain yksi ulottuvuus lähestyä ihmisten välisiä suhteita.

Voimakas eläytyminen yksilön ahdinkoon saattaa häivyttää perustavammat yhteiskunnalliset ongelmat ja pohdinnat niiden ratkaisemisesta. Kun keskiluokkainen lukija liikuttuu lukiessaan kaltoin kohdellun romaanihenkilön elämästä, hän saattaa kokea jalon myötätuntonsa auttavan heikompiosaisia, vaikka myötätunto on vain tunne, ei teko.

Currien mielestä ihmisten pitäisi koetella uskomustensa totuutta, kun he väittävät oppineensa kirjallisuudesta elämän kannalta tärkeitä asioita. Uskomukset kirjallisuuden jalostavasta ja ihmisyyttä rakentavasta vaikutuksesta ovat pohjimmiltaan tunteellisen sitoumuksen ilmaisuja, läheistä sukua uskonnollisille ja poliittisille vakaumuksille.

Kaunokirjallisuus näyttäytyy otollisena tiedon ja oppimisen – tai nykykielellä hyödyn – lähteenä, koska se on kerronnallista taidetta.

Samuel Beckett on yksi minulle tärkeimmistä kirjailijoista. Keksin monia syitä pitää hänestä, ja niistä yksi, eikä suinkaan vähäisin, on hänen syvästi kokemansa ajatus kirjallisuuden kelvottomuudesta.

Varhainen hahmotelma tästä ajatuksesta sisältyy Beckettin esseeseen James Joycen Finnegans Wakesta. Hän tähdensi, että se ei ole kirja jostakin, vaan kirja itsestään. Myöhemmin Beckett koki valaistumisen Cézannen maalausten äärellä.

Hän tunnusti vuonna 1936 ystävälleen Thomas McGreevylle etsineensä aikaisemmin maalausten takaa aina kirjallisuutta. Taulu puhutteli vasta, kun ajatus oli muuttanut sen tekstiksi. ”Nyt olen vapautunut tuosta tarpeesta”, Beckett kirjoitti.

Sen jälkeen hän otti tavakseen luonnehtia kirjallisuutta kehittymättömäksi taidemuodoksi musiikin ja kuvataiteen rinnalla, koska se haroi ulkopuolista maailmaa kohti.

Tavoitteekseen Beckett asetti abstraktin kirjallisuuden: ”ihmisiä siellä, missä ei ole mitään, paikkoja siellä, missä ei ole mitään.” Kirjailijan olisi porattava reikiä kieleen, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka vaanii niiden takana.

Tietenkin Beckett epäonnistui. Hänetkin on valjastettu hyödyn aikakauden palvelukseen.

Onkohan kukaan säästynyt kuulemasta Beckett-sitaattia ”Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail better”?

Sitä toistetaan niin yritysvalmennuksessa ja johtamiskoulutuksessa kuin kirjoittajakursseilla. Sveitsiläinen tennispelaaja Stan Wawrinka on tatuoinut nuo sanat käsivarteensa motivaation antajiksi.

Beckettin relevanssi elämäntapavalmentajana murenee, jos lukee proosapalan ”Worstward Ho”, josta kyseinen sitaatti on peräisin. Tekstin kokonaisuutta vasten sitaatti menettää motivoivan sävynsä ja loksahtaa osaksi epäonnistumisen totaalisuuden kuvausta: ”Fail again. Better again. Or better worse. Fail worse again. Still worse again. Till sick for good. Throw up for good.”

Mitä Beckett sanoisi, jos palaisi tuonpuoleisuudestaan seuraamaan ”Worstward Ho’n” myöhempiä vaiheita elämäntapavalmentajien kurssimateriaalina? Pääsisikö hänen suustaan katkelma eräästä hänen toisesta teoksestaan?

Personally of course I regret everything. Not a word, not a deed, not a thought, not a need, not a grief, not a joy, not a girl, not a boy, not a doubt, not a trust, not a scorn, not a lust, not a hope, not a fear, not a smile, not a tear, not a name, not a face, no time, no place…that I do not regret, exceedingly. An ordure, from beginning to end.

Kommentit (2)

  1. Pekka Saaristo

    Hyvä näin! Oli vähän turhan pitkä paussi… Pelkäsin jo puolestasi.
    lukevin terv. pekka s-to.

  2. Jukka Sjöstedt

    Arki ja kauhu Q-teatterissa leikkaa kappaleen luontoa Kodiksi. Ihan irtipoikki ei pääse. Ikkunoita on ja ovia. Liskot pysyvät ulkona ja valvontakamera seuraa ilkeitä ja rumia olentoja. Näytöllä keskiaikaisen paholaistunnustajan taide. Boch vai kuka?, sellaista kun irvistelee Lohjan harmaakivikirkon seiniltä.

    Välillä Lisko livahtaa Kotiin. Onneksi se riivaa vain yhtä ja muut eivät häiriinny keskittymisestään videopeliin. Seinien takaisen metsän kätköissä on ihmisperäinenkin variantti, Casino pesä ja lymypaikka houkutella rahapeleihin, vedonlyöntiin kai 17.2. iltana Kaisa Mäkäräisen hudeista tai pilkkaan osumisista.

    Casinon rotu on rumaa ja luotaantyöntävän näköistä, toisin kuin oikeasti Kotien kaupungissa Tunturikadun varrella. Hienot piirteet, muodot, sivistyskielikin erottaa herrainhuoneen tohtorinnat ja korkeat korot Kodin viihtyjä vepsäläisistä. Kehitys kehittyy ja funkkis kalusteet, astiat ja synteettinen ruoka. Asumiskone yskii, mutta telkkari lämmittää yhä ja pelisormet vipattaa.

    Ruuduntakaa löytyy vihdoin Eero Ritala, papukaija olallaan jota kokee makupaloilla lahjoa ja opettaa kaiuttamaan nimeäni minua eeroritalaa, vaan sielunsa korvat kuulevat aina yleisön peukuttavan toista, vaikka Tommi Korpelaa joka yleisössä istuikin tai Esko Salmista.

    Ritala saa kuitenkin uuden tuotantokauden peilata itseään. Sydämen siirtoahan homma kysyy kun Teatterikoulussa oltiin valehdeltu maailmasta jotain muuta kuin Kaupunginteatteria.

    Mies vetää showtaan, yleisökin kasvaa mukana. Yksikin kiskoutuu hampaattomaksi, toinen puree kielensä ja lätsäyttää sen perm… ei sentään vaan lavan lattialle. Kolmas puree suonensa irti ja valahtaa verettömäksi.

    Että sellainen tosinäytelmä siitä ties monennestako tuotantokaudesta tuli. Arki ja kauhu on kuitenkin uniikki. Lahjomaton elämäntapakritiikki (joita kyllä piisaa ja alkavat käydä itsekin lohtuleluista).

    Mutta erittäinkin sellaisille sopisi kun on lapsenuskonsa säilyttänyt. Silti vanhemmiten saanut itseänsä yhä useammin falskiudestaan kiinni, usko valettuun osaamisbetoniinsa rakoilla rutsahtelee liskojen lepytyksen syödessä lepertäjämallimammansa suoletkin. Päänsähän se tunki itse vieraankitaan. Kaikki tämä vääryys Kansanvalistuksen jo kohottua korkea-asteelle!

    Omahyväkölle, jos pikkusen jo lipsuu aidon puolelle, desinfiointikylpy (oikeasti Kodin lavalla) tekisi poikaa. Ihan joutsenvalkoisen selästä vesi valuisi hukkaan, ei kantsisi ikivirheettömän vaivautua pyllyä puuduttamaan, on sille parempaakin.

    Varttuneenpaa väkeä katsomoon kaipaisi katsomaan veronmaksamaansa hyvinvointia siksikin, kun nuoret pyrskähtelevät muka fiktiolle, vaikka reportaashiahan siellä esitetään. Isolla vaivalla ja taidolla nikkaroitua Mestarityötä.

    Toinen hyvä mutta kliinisempi olisi juuri nyt Haneken Happy End. Että sen vierelle suomalaisköyhien röntgen-läpivalaisuksi nostan kiitollisuudenvelkaan kiristettynä Q-teatterin iskun.Jukka Sjöstedt

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *