Antiaikalainen
Antiaikalainen

Me hukumme massaan, me olemme massaa

Eräässä Caj Westerbergin runossa puhutaan ”maailmasta ja viidestä miljardista minästä.” Tuo runo ilmestyi, ellei muistini pahasti rakoile, parikymmentä vuotta sitten.

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että maailmassa on YK:n laskelmien mukaan kohta seitsemän miljardia ”minää”. Melkoinen väestönlisäys kahdessa vuosikymmenessä.

Väestönkasvun historia pistää mietteliääksi. 1500-luvun alussa maapallolla eli puoli miljardia ihmistä. Määrän tuplaantuminen miljardiin vei runsaat kolmesataa vuotta, mutta miljardin seitsenkertaistuminen on tapahtunut vain kahdessasadassa vuodessa.

Jos nykyinen väestönkasvun trendi jatkuu, maapallolla elää 40 vuoden kuluttua jo runsaat yhdeksän miljardia ihmistä. Onko täällä tilaa noin suurelle ihmismäärälle? Riittääkö kaikille ruokaa, turvaa, elinehtoja? Varsinkin kun samaan aikaan Kiinan ja Intian kaltaisissa  maissa kaupungistuminen etenee hurjaa vauhtia. Ei kulu kauaa siihen että Kiinassa ja Intiassa on enemmän keskiluokkaista elämäntapaa janoavia, lihaa syöviä ihmisiä kuin Euroopassa, vaikka molemmissa maissa valtaisa enemmistö ihmisistä elääkin yhä köyhissä ja alkeellisissa oloissa. Miten maapallo, ekosysteemi, suuret luonnonjärjestelmät kestävät sen kuormituksen, jonka keskiluokkaisen elintason leviäminen maailman väkirikkaimpiin maihin aiheuttaa?

En ole varmasti ainoa ihminen, joka pohtii tällaisia lukiessaan uutisia väestökasvusta. Pakko myöntää että tunnen suurta toivottomuutta näiden planeettamme kohtalonkysymysten äärellä. Samalla myönnän olevani kaikkea muuta kuin asiantuntija niihin vastaamisessa. Enkä myöskään viitsi ladella mitään moraalisaarnaa elämänmuotomme kestämättömyydestä, onhan kaikille järkeville ihmisille selvää että se on kestämätön, ja niitä, joiden mielestä se ei sitä ole, eivät moraalisaarnani tavoita. Niin kauan kuin elämme maailmassa, jossa ihmisillä on ensisijaisesti oikeuksia ja vasta toissijaisesti velvollisuuksia, toiveet radikaalista suunnanmuutoksesta ovat vähäisiä. Ehkä luonto jossain vaiheessa kostaa meille ja järjestää omilla keinoillaan asiat niin että maapallon ylikuormittaminen länsimaisella elintasolla käy mahdottomaksi. Se voi olla hirmuinen kosto.

Pienenä kulttuurihistoriallisena alaviitteenä voisin tässä mainita, että väestönkasvu ja kaupungistuminen loivat kirjallisuuteen aivan uudenlaisen hahmon. Häntä voi nimittää monella nimellä: flanööri, dandy, antiporvari, sivullinen, tarkkailija. Tämä hahmo syntyi niinkin varhain kuin 1800-luvulla, vaikka voisi kuvitella etteivät tuon ajan ihmiset vielä väestötrendeistä piitanneet. Mutta kyllä he piittasivat. Euroopan väkiluku kasvoi 1800-luvun alusta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen 180 miljoonasta 460 miljoonaan. Samaan aikaan syntyivät modernit suurkaupungit ja niiden myötä kaupunkikulttuuri. Tässä uudessa uljaassa maailmassa hallitsevaan asemaan nousi porvaristo eli avoimesti menestystä ja mammonaa palvova ihmistyyppi. Aikakauden kirjailijat eivät voineet sietää porvareita, sillä kuten Gustave Flaubert sanoi, porvareilta puuttuu sielu. He eivät ymmärrä mitään totuudesta ja kauneudesta, he palvovat teknistä edistystä, vaikka aitoa edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään, hänen sydämessään. Flaubertin oppipoika Guy de Maupassant kirjoitti, että elämä Pariisissa — joka siis oli 1800-luvun New York ja Hollywood samassa paketissa — on sietämätöntä, koska kaikialla on ihmisjoukkoja eikä missään saa olla rauhassa. Sanomattakin on selvää mitä Maupassant ihmisjoukoilla tarkoitti: sieluttomia porvareita. Nuo sieluttomat ihastelivat Pariisin uutta nähtävyyttä, Eiffel-tornia. Maupassant otti tavakseen lounastaa sen juurella sijaitsevassa ravintolassa jotta säästyisi näkemästä moista rumilusta.

Nykyajan hallitseva ihmistyyppi on jonkinlainen vanhan porvarin degeneroitunut muoto: leveästi hymyilevä, urheilullinen, elämänmyönteinen, nautinnon spektaakkeleita tavoitteleva ihmistyyppi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuri-ihminen tietysti paheksuu tällaista moukkaa, aivan kuten Flaubert, Baudelaire ja kumppanit paheksuivat oman aikansa porvareita. Maailma ei siis ole oikeastaan paljonkaan muuttunut, vaikka ajan ilmiöt ovat muuttuneet. Se on tietysti huolestuttavaa, mutta on se jollain tavalla myös lohdullista.

Eräs opetuskin tähän tarinaan liittyy, kuten tarinoihin yleensä. Nimittäin kuvitelma siitä, että porvaria sättivä antiporvari olisi jotenkin autenttinen, omaehtoinen hahmo, on todellakin pelkkää kuvitelmaa. Hänhän on, niin perverssiltä kuin se tuntuukin, massojen oheistuote, mitä modernein olento kaikista antimoderniuden juonteistaan huolimatta.

Kommentit (6)

  1. Juri

    Juuri luin, että jos ruokaa ei hävitettäisi siinä mitassa kuin sitä hävitetään – siis ihan heitetään menemään syömättömänä -, voitaisiin helposti ruokkia kymmenen miljardia ihmistä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *