Merkityksettömyyden dandy

“Se, joka on kuluttanut kaikki halunsa ja lähestyy täydellistä luopumista, ei halua enää jatkaa sukuaan. Hän kammoksuu ajatusta, että jäisi eloon toisessa ihmisessä, jolle hänellä ei sitä paitsi olisi mitään välitettävää; laji kauhistuttaa häntä, hän on pelkkä hirviö — ja hirviöt eivät lisäänny.”

E.M. Cioran: Hajoamisen käsikirja (Suomentanut Simo Määttä).

Välillä minuun iskee lukijan blokki, tuntemus siitä, että ei ole mitään luettavaa, tai vaikka olisikin, niin en pysty lukemaan mitään. Otan hyllystä jonkin kirjan, jonka olen halunnut pitkään kahlata lävitse, silmäilen hetken sanoja ja lauseita. En pysty jatkamaan. Laitan alistuneena kirjan takaisin paikoilleen.

Joskus lukijan blokki tuntuu siunaukselta, ehtii tehdä kaikkea sellaista, mitä ei ehtisi jos käyttäisi aikansa kirjojen parissa. Puuhailtuani jonkin aikaa tyystin epäkirjallisia juttuja alan kuitenkin kaivata lukemista, sitä olotilaa, jonka taidokkaasti muotoiltujen lauseiden vastaanottaminen minussa herättää. Päätän murtaa lukijan blokin, ja varmimmin se onnistuu tarttumalla joihinkin fetissiteksteistäni.

En ole koskaan laskenut, kuinka monia fetissitekstejä minulla on, ehkä hyllymetrin verran, ehkä vähemmän. Merkinnän alussa siteeraamani E.M. Cioranin Hajoamisen käsikirja kuuluu tähän henkilökohtaiseen kaanoniini. Sen voi avata mistä tahansa, ja aina löytää jotain sellaista, mikä valpastuttaa, saa  lähes haukkomaan henkeä.

Cioranin (1911-1995) kaltaisia kirjoittajia ei ole paljon. Enkä nyt tarkoita (ainoastaan) hänen “omaäänisyyttään” tai jotain muuta sanataiteellisen nerokkuuden ilmenemismuotoa, vaan (pikemminkin) sitä, että Cioran on onnistunut luomaan eriskummallisen kirjallisuudenlajin, joka on sekoitus aforismia ja anti-aforismia, esseetä ja anti-esseetä, filosofointia ja anti-filosofointia. Hajoamisen käsikirja — kuten Cioranin tuotanto laajemminkin — on eräänlaista ajatusten surmanajoa. Murhaavilla paradokseillaan hän repii rikki kaiken tutun ja turvallisen, kaiken pyhän ja arvossapidetyn.

Kyynikko, nihilisti, misantrooppi, ihmiskunnan vihollinen. Näillä ja monilla muilla vastaavilla epiteeteillä on Ciorania luonnehdittu. Milan Kundera muistelee eräässä esseessään, kuinka sai Pariisissa kirjallisilla kutsuilla aikaan jäätävän hiljaisuuden erehtyessään ylistämään Ciorania. “Se merkityksettömyyden dandy”, lausui joku kirjallisuuseliitin edustajista halveksuntaansa peittelemättä.

Osa Ciorania kohtaan tunnetusta inhosta selittyi varmasti hänen synkällä poliittisella menneisyydellään. Nuoruusvuosinaan hän ihaili natseja ja kannatti synnyinmaansa Romanian fasistista rautakaartia. Vuonna 1937 Cioran kirjoitti Hitleristä: “Yksikään toinen nykyajan politiikko ei ansaitse suurempaa sympatiaa kuin Hitler… Hitlerin suurin saavutus on siinä, että hän on riistänyt kansakunnaltaan kriittisyyden”.

Toisen maailmansodan kauheudet järkyttivät Ciorania, ja karistivat häneltä illuusiot paitsi natseista ja rautakaartilaisista myös utooppisesta politiikasta ja ihmiskunnan oivallisuudesta ylipäänsä. Muutettuaan Romaniasta Ranskaan Cioran muutti samalla myös identiteettinsä ja kielensä; tärkeimmät teoksensa hän kirjoitti ranskaksi.

Kuinka paljon Cioran katui poliittista menneisyyttään? Hänen maanmiehensä Norman Manean mielestä erittäin paljon, joskin hänellä oli omanlaisensa konstit katumuksensa osoittamiseen. Vuonna 1950 Cioran tilitti päiväkirjaansa: “Vihasin maatani, vihasin kaikkia ihmisiä ja koko maailmankaikkeutta; lopulta minulla ei ollut enää muuta vihattavaa kuin itseni; ja itseäni minä vasta vihasinkin.” Yhdenlaisen kiteytyksen Cioranista, ja mielestäni varsin osuvan, esitti hänen kuoltuaan kirjailija ja filosofi Alain Etchegoyen, jonka mukaan Cioran ilmaisi katumuksensa pessimismillä ja hiljaisuudella. Ne olivat hänen vastineensa “innokkuuden barbarismille”, jonka hän oppi nuoruudessaan liiankin hyvin tuntemaan. Mutta riittävätkö pessimismi ja hiljaisuus katumukseksi ulkopuolisten silmissä? Tuskin riittävät. Mikäpä riittäisi.

Norman Manea kertoo Cioranista kuvaavan anekdootin esseekokoelmassaan The Fifth Impossibility. Arvostettu pariisilainen valokuvaaja kertoi ottaneensa Cioranista kuvia, joista eräät onnistuivat todella hyvin. Näitä parhaita otoksia Cioran ei kuitenkaan antanut käyttää. “Ehdottomasti kiellettyä! Minä, Cioran, hymyssä suin? Kukaan ei saa koskaan nähdä Ciorania hymyilemässä.” Vaikka Cioran teoksissaan julistaa sivilisaation tuhoa ja ihmiselon viheliäisyyttä, hän oli siviilielämässään valoisa ja seurallinen herrasmies. Hän siis eli toisin kuin kirjoitti, mikä selittänee sen, että hän sinnitteli keskuudessamme 84-vuotiaaksi saakka (elämänsä viimeiset kaksi vuotta hän oli Alzheimerin taudin raunioittama ja kuulemma rupesi puhumaan ranskan asemesta taas vanhaa äidinkieltään).

Luulenpa, että yksi syy siihen, miksi jaksan lukea Ciorania uudestaan ja uudestaan, on siinä, että aistin hänen teksteistään muutakin kuin sysimustan pessimismin. Ei kukaan, joka on vakuuttunut olemassaolonsa turhuudesta, jaksa sommitella niin hienoja lauseita ja viritellä niin nerokkaita paradokseja kuin Cioran. Hänen ajatusten surmanajonsa on paitsi totista totta myös älyllisesti kiehtovaa kirjallista seuraleikkiä.

Ciorania on mahdoton hyväksyä kokonaan. Tuskinpa hän itsekään hyväksyi. Mutta ne, jotka lukevat häntä (pelkästään) vakavissaan ja (pelkästään) kirjaimellisesti, saattavat pitää häntä vastenmielisenä.

Kommentit (3)
  1. “Eivätkö itsemurhaa tee vain optimistit, siis ne, jotka eivät enää voi olla optimisteja. Miksi toiset, joilla ei ole mitään syytä elää, tahtoisivat kuolla?” Cioran, Katkeruuden syllogismeja.

    Tämä tiivistää oman käsitykseni siitä, miten olemassaolon turhuuspuheeseen on pitkälti suhtauduttava. “Turhita olisi perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti.” Näin itse olen asian itselleni ateistina toisaalla tiivistänyt.

    Minusta Cioran tässä “paljastaa” ehkä koodin myös suhtautumisessa itseensä. Hänen pessimisminsä ja nihilisminsä on turhaa ellei sitä aseteta retoriseen, siis kaikkea muuta kuin nihilistiseen kontekstiin. Tuon hänen ajatuksensa koen myös hyvänä lähtönä nietzscheläiseen nihilismin ylittämiseen. (Ja kun vielä lukee Wittgensteinin Tractatusta ja (Deleuzen!) Nietzscheä rinnan, nihilismi saa ympärilleen aivan uuden ja voimaistavan valon.)

    Vaikka Sartre yhäkin on yksi itseäni puhuttelevia filosofeista, hänen eksistentialismissaan on aina mielestäni soinut jonkinlainen pettymyksen akordi: kun tarkoitusta ei kerran ylhäältä anneta, ahdistutaan sitten kunnolla.

    Mitään kosmista tarkoitusta ihmisen on mielestäni täysin turha etsiä (uskovat ihmiset eivät asennettani ja ihan aitoa tunnettani voi ymmärtää kun tästä puhutaan). Etsijän olisi siis uskottava ensin ja vasta sitten ehkä pettymystä tuntien haluttava merkitystä antavaa kipua. On siis oltava ensin kohde, jonka suhteen pettyä. Soveltaakseni tuota Cioranin ajatelmaa.

    Minusta Cioranin tekstit ovat sitä samaa kuin pitkälti suurin osa taiteesta ja filosofiasta: rakentavan melankolian harrastamista. Niiden parissa ihmisen on hauska kokea voimaistavaa kaipuuta. Riippuu lukijasta, mihin tämä siten johtaa: maailman syvälliseen ymmärtämiseen vaiko taantuvaan pitäytymiseen menneessä. (Jälkimmäiseenhän (muinaiset?) postmodernistit pelkäsivät väinö linnojen lukijoiden ajatuvan).

    P.S.
    YLE 1 esitti dokumentimn onnesta. Siinä joku, en muista tässä nimeä, määritteli melankolian tavaksemme havaita puutteita ja sellaiseksi ominaisuudeksemme, joka on välttämätön maailman hahmottamsessa. Siis mahdollisimman epämetafyysinen ja pragmaattinen määritelmä josta suuresti iloitsin.

    (Olen muuten aloittanut Lohtusi lukemisen. Jotenkin nämä ajatukset virittyvät senkin parissa. Mutta olen siis aika alussa vasta…)

    T. juha

  2. Tommi Melender
    5.6.2012, 17:42

    On tosiaankin niin, että kun ihmiset puhuvat Cioranista (pelkästään tai leimallisesti) nihilistinä, niin tulee aiheelliseksi epäillä, ovatko he häntä oikeastaan edes viitsineet lukea.

    Siihen ei voi tietenkään saada tyhjentävää ja lopullista vastausta, että kannattaako elää. Mutta ei myöskään siihen, että kannattaako kuolla.

    Siksi kannattaa mieluummin kysyä tuota jälkimmäistä. Siinähän tulee sitten jatkaneeksi elämäänsä melkein kuin huomaamattaan, koska ei saavuta sellaista optimistin varmuutta, että uskaltaisi riistää sen henkirievun itseltään. No juu. Tuo Cioranin lohkaisu itsemurhan tekijöistä optimisteina on hänelle kovin tyypillinen.

    Ja hyvä osoitus siitä, että jos häntä lukee (pelkästään) vakavissaan ja (pelkästään) kirjaimellisesti, todennäköisesti pahoittaa mielensä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *