Antiaikalainen
Antiaikalainen

Mikä pitää kirjallisuuden hengissä?

Viime syksynä Ruotsin kirjallisissa piireissä kohistiin manifesteista. Kuka vielä muistaa?
Siinähän kävi niin, että kaksi keskenään kilpailevaa kirjailijoiden ryhmittymää laati omat manifestinsa, joissa otettiin puhkuvin iskulausein kantaa siihen, minkälaisia romaaneja pitäisi kirjoittaa: eeppisiä, lyyrisiä vaiko kaikenlaisia.
Vastaliikkeenä kirjailijoiden keskinäisille kähinöille joukko niin sanottuja kirjallisuuden kuluttajia ryhtyi puuhaamaan lukijoiden manifestia. Logiikka taisi mennä niin, että lukijat ovat maksavia asiakkaita, joilla on oikeus esittää kirjailijoille vaatimuksia. Lukijanäkökulmaa korosti myös eräs suomalainen lukupiirin pitäjä, joka kirjoitti: ”Jotenkin tuntuu, että kumpikin leiri puhuu nyt lukijoiden ohi keskenään.”
Nyt nuo manifestit lienevät jo armeliaasti unohtuneet, mikä on pelkästään hyvä. Eihän kirjallisuutta tehdä iskulauseilla, ohjelmanjulistuksilla ja vaatimuslistoilla. On väärin kuvitella, että kirjailijat olisivat vastuussa lukijoilleen samaan tapaan kuin yritykset asiakkailleen. Milan Kundera osuu asian ytimeen esseekirjassaan Les testaments trahis (englanniksi Testaments Betrayed), jossa hän korostaa historian ja tradition merkitystä kirjallisuudessa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät Kunderan mielestä oikeastaan ansaitse tulla kutsutuksi romaaneiksi. ”Vain historiallista taustaa vasten voimme nähdä, mikä on uutta ja mikä vanhan toistoa, mikä on uraauurtavaa ja mikä pelkkää jäljittelyä, vain historiaan nivellettynä voimme puntaroida yksittäisten teosten arvoa.”
Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle. Uusi kirjallisuus tekee vanhasta elävää ja vanha kirjallisuus uudesta. Ne ovat olemassa toistensa kautta. Tradition jatkaminen ja elävänä pitäminen on paras palvelus, jonka kirjailijat voivat lukijoilleen tehdä. Jotta traditio ei kuolisi ja koteloituisi, kirjailijoiden on etsittävä uusia ilmaisutapoja ja avarrettava kirjallisen mielikuvituksen rajoja. Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan liikaa, koska silloin he ryhtyvät tietoisesti tai alitajuisesti karttamaan kaikkea sellaista, mikä saattaisi lukijoita järkyttää, häiritä tai hätkähdyttää.
1900-luvun modernismi on oivallinen esimerkki siitä, miten mullistavat ideat kirjallisuudessa syntyvät ja miten traditio saa elinvoimaa uudistumalla. Modernismin keskeiset hahmot, kuten Proust, Joyce ja Kafka, olivat siinä mielessä hengeltään elitistejä, että he asettivat taiteelliset pyrkimyksensä suuren yleisön halujen ja tarpeiden yläpuolelle. Ehdottomasta taiteellisesta vapaudesta versonut modernismi uudisti kirjallisuuden ja kasvatti samalla uudenlaisen lukijakunnan.
Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla. Kuten Peter Gay huomauttaa massiivisessa modernismin historiikissaan: ”Monet modernistit olivat poliittisesti demokraatteja, mutta taiteellisesti modernismi ei ollut demokraattinen liike.” Niin kauan kuin kirjallisuudessa säilyy terve elitismin henki, säilyy myös taiteellinen vapaus ja riskinottohalu. Ilman niitä kirjallisuus menettää elinvoimaisuutensa ja lakastuu. Lukijoiden on siis syytä toivoa, että kirjailijat jaksavat puuhastella norsunluutorneissaan.
Ymmärrän toki, että kustannusmaailma tarvitsee danbrowninsa ja johngrishaminsa. He ovat hyödyllisiä, koska tuovat kustantamoihin rahaa ja pitävät kustantamoja taloudellisesti pystyssä. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta valehtelisin, jos väittäisin pystyväni lähtökohtaisesti arvostamaan jokaista jännityksen mestaria ja huippuluokan trilleristiä. He tekevät vain työtään, aivan kuten yövartijat, bussikuskit ja ylimmän johdon konsultit, eikä sillä työllä useimmiten ole mitään tekemistä kirjallisuuden tradition, saati totuuden ja kauneuden kanssa.
Grisham on rehellisenä miehenä tämän myöntänytkin. Hän sanoi eräässä haastattelussa, ettei tee kirjallisuutta vaan kirjoja. Se, mitä ihmiset nimittävät kirjallisuudeksi, kuten klassiset romaanit, on Grishamin mielestä puisevaa ja mielenkiinnotonta.

Kommentit (17)

  1. Tommi Melender

    ”Tämä ehkä liittyy siihen, että moni 1900-luvun alun kirjallisista ja muista taiteellisista uudistusliikkeistä oli kuitenkin läheisesti kytköksissä poliittisiin vallankumouspyrkimyksiin.”

    Ellet ole lukenut Peter Gayn modernismihistoriikkia, suosittelen sen lukemista. Siinä tulee hyvin esille se ero, mikä modernisteilla oli poliittisten ja taiteellisten ideaalien välillä.

    On liian suoraviivaista rinnastaa näitä kahta maailmaa toisiinsa. Taiteen antidemokraattisuus perustuu eri lähtökohtiin kuin yhteiskunnan antidemokraattisuus eli sen taustalla ei ole perinnäisoikeuksia tai mitään muutakaan yksilöistä riippumatonta. Niinpä oli luontevaa, että monet modernisteista olivat poliittisesti demokraatteja tai jopa vallankumouksellisia, mutta eivät taiteessaan ilmentäneet demokraattisia ideaaleja tai suuren yleisön makumieltymyksiä vaan toteuttivat rohkeasti omia lähtökohtiaan ja haastoivat taiteenalansa konventiot ja avarsivat taiteenalansa mielikuvituksen rajoja.

  2. Idiootti

    ”Taiteen antidemokraattisuus perustuu eri lähtökohtiin kuin yhteiskunnan antidemokraattisuus eli sen taustalla ei ole perinnäisoikeuksia tai mitään muutakaan yksilöistä riippumatonta. Niinpä oli luontevaa, että monet modernisteista olivat poliittisesti demokraatteja tai jopa vallankumouksellisia, mutta eivät taiteessaan ilmentäneet demokraattisia ideaaleja tai suuren yleisön makumieltymyksiä vaan toteuttivat rohkeasti omia lähtökohtiaan ja haastoivat taiteenalansa konventiot ja avarsivat taiteenalansa mielikuvituksen rajoja.”

    Tässä olet varmaan oikeassa. Ja monet taiteilijat olivat myös poliittisesti aika naiiveja. Tuolla aiemmin mainitsemallani Majakovskillakin oli ainakin Jangfeldtin elämäkerran mukaan paitsi pilvi housuissa, myös pää pilvissä, mitä tulee politiikkaan. Käytin itseasiassa sanaa ”oikeuttaa” juuri siksi, että tahdoin jättää auki tuon tietyn puheiden ja käytännön välisen ristiriidan, joka ei rajoittunut estetiikan ja politiikan väliseen suhteeseen, vaan oli räikeästi näkyvissä myös vallankumouksellisten poliitikkojen puheiden ja vallankumouksellisen poliittisen käytännön välisessä suhteessa. Aika vähänhän todellista valtaa lopulta jäi neuvostoille keskusjohtoisessa yhteiskunnassa, joka syntyi iskulauseen ”kaikki valta neuvostoille” varaan. No, eihän näissä meidän kapitalistisissa demokratioissakaan valta käytännössä useinkaan pyri aidosti selvittelemään massojen tahtoa ja ilmentämään sitä. Vähän populistisesti voisi sanoa, että valta toimii miten toimii, ja vain vallankäytön oikeutusta kysyttäessä vallanpitäjät viittaavat massoihin tai sellaiseen ”massojen etuun”, jota massat eivät itse ymmärrä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *