Antiaikalainen
Antiaikalainen

Mikä pitää kirjallisuuden hengissä?

Viime syksynä Ruotsin kirjallisissa piireissä kohistiin manifesteista. Kuka vielä muistaa?
Siinähän kävi niin, että kaksi keskenään kilpailevaa kirjailijoiden ryhmittymää laati omat manifestinsa, joissa otettiin puhkuvin iskulausein kantaa siihen, minkälaisia romaaneja pitäisi kirjoittaa: eeppisiä, lyyrisiä vaiko kaikenlaisia.
Vastaliikkeenä kirjailijoiden keskinäisille kähinöille joukko niin sanottuja kirjallisuuden kuluttajia ryhtyi puuhaamaan lukijoiden manifestia. Logiikka taisi mennä niin, että lukijat ovat maksavia asiakkaita, joilla on oikeus esittää kirjailijoille vaatimuksia. Lukijanäkökulmaa korosti myös eräs suomalainen lukupiirin pitäjä, joka kirjoitti: ”Jotenkin tuntuu, että kumpikin leiri puhuu nyt lukijoiden ohi keskenään.”
Nyt nuo manifestit lienevät jo armeliaasti unohtuneet, mikä on pelkästään hyvä. Eihän kirjallisuutta tehdä iskulauseilla, ohjelmanjulistuksilla ja vaatimuslistoilla. On väärin kuvitella, että kirjailijat olisivat vastuussa lukijoilleen samaan tapaan kuin yritykset asiakkailleen. Milan Kundera osuu asian ytimeen esseekirjassaan Les testaments trahis (englanniksi Testaments Betrayed), jossa hän korostaa historian ja tradition merkitystä kirjallisuudessa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät Kunderan mielestä oikeastaan ansaitse tulla kutsutuksi romaaneiksi. ”Vain historiallista taustaa vasten voimme nähdä, mikä on uutta ja mikä vanhan toistoa, mikä on uraauurtavaa ja mikä pelkkää jäljittelyä, vain historiaan nivellettynä voimme puntaroida yksittäisten teosten arvoa.”
Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle. Uusi kirjallisuus tekee vanhasta elävää ja vanha kirjallisuus uudesta. Ne ovat olemassa toistensa kautta. Tradition jatkaminen ja elävänä pitäminen on paras palvelus, jonka kirjailijat voivat lukijoilleen tehdä. Jotta traditio ei kuolisi ja koteloituisi, kirjailijoiden on etsittävä uusia ilmaisutapoja ja avarrettava kirjallisen mielikuvituksen rajoja. Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan liikaa, koska silloin he ryhtyvät tietoisesti tai alitajuisesti karttamaan kaikkea sellaista, mikä saattaisi lukijoita järkyttää, häiritä tai hätkähdyttää.
1900-luvun modernismi on oivallinen esimerkki siitä, miten mullistavat ideat kirjallisuudessa syntyvät ja miten traditio saa elinvoimaa uudistumalla. Modernismin keskeiset hahmot, kuten Proust, Joyce ja Kafka, olivat siinä mielessä hengeltään elitistejä, että he asettivat taiteelliset pyrkimyksensä suuren yleisön halujen ja tarpeiden yläpuolelle. Ehdottomasta taiteellisesta vapaudesta versonut modernismi uudisti kirjallisuuden ja kasvatti samalla uudenlaisen lukijakunnan.
Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla. Kuten Peter Gay huomauttaa massiivisessa modernismin historiikissaan: ”Monet modernistit olivat poliittisesti demokraatteja, mutta taiteellisesti modernismi ei ollut demokraattinen liike.” Niin kauan kuin kirjallisuudessa säilyy terve elitismin henki, säilyy myös taiteellinen vapaus ja riskinottohalu. Ilman niitä kirjallisuus menettää elinvoimaisuutensa ja lakastuu. Lukijoiden on siis syytä toivoa, että kirjailijat jaksavat puuhastella norsunluutorneissaan.
Ymmärrän toki, että kustannusmaailma tarvitsee danbrowninsa ja johngrishaminsa. He ovat hyödyllisiä, koska tuovat kustantamoihin rahaa ja pitävät kustantamoja taloudellisesti pystyssä. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta valehtelisin, jos väittäisin pystyväni lähtökohtaisesti arvostamaan jokaista jännityksen mestaria ja huippuluokan trilleristiä. He tekevät vain työtään, aivan kuten yövartijat, bussikuskit ja ylimmän johdon konsultit, eikä sillä työllä useimmiten ole mitään tekemistä kirjallisuuden tradition, saati totuuden ja kauneuden kanssa.
Grisham on rehellisenä miehenä tämän myöntänytkin. Hän sanoi eräässä haastattelussa, ettei tee kirjallisuutta vaan kirjoja. Se, mitä ihmiset nimittävät kirjallisuudeksi, kuten klassiset romaanit, on Grishamin mielestä puisevaa ja mielenkiinnotonta.

Kommentit (17)

  1. Teemu Helle

    Hyvä entry, ja juur´näin.

    Tuot mielestäni asiallisesti ja hyvin osoittaen esiin kaunokirjallisuudessa vallitsevia eroja, nimenomaan niitä eroja, jotka pohjaavat juuri käsitteisiinsä: on olemassa KAUNOkirjallisuutta ja jännityskirjallisuutta jne …. Joskus tämänkaltaiset erot tuppaavat unohtumaan, ovat unohtuneetkin, ja niinhän se on, että kaunis kirjallisuus on velkaa valtavirtakirjallisuudelle niiden rahamagnetismista. Kaunokirjallisuus elää muiden tuottamalla rahalla. Laatunsa lisäksi, tietenkin, ja valistuneiden, kauneutta arvostavien lukijoiden.

    Onneksi edes näin on. Sielua mairittelisi, jos osat olisivat peräti toisin päin tai edes tasan, mutta pienikin tila riittää hengittämiseen kunhan ilma on hyvää ja puhdasta.

    1. Vilja-Tuulia

      ”Heidän ei pidä miellyttää lukijoitaan liikaa”, eikä ollenkaan, vain itseään. Siihen voi luottaa, että joka tapauksessa on suunnilleen samankaltainen kuin ainakin osa mahdollisista lukijoista.

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *