Antiaikalainen
Antiaikalainen

Mikä runouden tehtävä ei ole

Henriikka Tavin kokoelmalla Esim. Esa on erityinen paikka sydämessäni. Se oli viime vuoden riemastuttavin runoteos.
Uudessa Suomen Kuvalehdessä Tavilta kysellään hassuja (”minkälainen on huono runo, minkälainen hyvä runo?”). Fiksuna lyyrikkona hän ei anna yksiselitteisiä vastauksia. Mutta ikään kuin huomaamatta, negaation kautta hän sanoo jotain olennaista runouden tehtävästä: ”Ainakaan runous ei ole mitään sellaista, minkä tehtävänä olisi virkistää työstään uupuneita ihmisiä ja auttaa heitä palvelemaan systeemiä paremmin.”
Uuvuttavinta kyseisessä lehtijutussa on 1990-lukulaisten ja uuden polven lyyrikkojen välisten skismojen jauhaminen. Syy lienee toimittajan, onhan tunnettua, että toimittajat rakastavat yksinkertaistavien kysymysten ohella ristiriitojen ja konfliktien esiin nostamista. Tavi toteaa: ”Minun on usein vaikea ymmärtää 1990-lukulaista runoutta. Vierainta siinä on tietty tunnesisältö, kokemus siitä, että puhuja on etäällä minusta.”
En jaksa uskoa, että tässä on lopulta kyse koulukunnista tai ikäluokista. En usko, että on lähtökohtaisesti olemassa mitään etäiseksi jäävää 1990-lukulaista ja helposti lähestyttävää 2000-lukulaista lyriikkaa. On vain runoilijoita, jotka kolahtavat enemmän ja runoilijoita, jotka kolahtavat vähemmän.
Kun runopiireissä syntyy vastakkainasetteluja, osapuolet ovat hirmuisen taitavia tunnistamaan toistensa maneerit ja tietysti karsastavat niitä viimeiseen saakka. Osapuolitulkinnat ovat sokeita ja onnettomia, ei niillä pitkälle pötkitä.

Kommentit (6)

  1. Tommi Melender

    ”Niin ehkä sukupolvien ellei vastakkain- niin rinnanlaittaminen on hedelmällinen ellei jokaiselle osalliselle kiva lähtökohta.”

    Vastakkainasettelu ei ole koskaan pahasta. Pitää olla vihollisia. Pitää olla niitä, joille kostaa. Miksi sitä muuten kirjoittaisi?

    Jos nyt vaikka joku nuoren polven lyyrikko herää öisin painajaisiin, jossa häntä ahdistelevat inhat ysäripedot, joilla on Helena Sinervon tai Jyrki Kiiskosen kasvot, niin mikä antaa palaa vaan, laakia perään ja täydeltä laidalta.

    Minä nyt vain satun olemaan perin pohjin uuvahtanut ja väsähtänyt tähän ysärit vs. me muut, ”meidän yhteisö” -juttuun. Olen kai kuullut siitä liikaa, suoraan ja kautta rantain. Se ei avarra ymmärrystäni millään tavalla, ei anna positiivisia viboja.

    Uuden polven lyyrikoiden tribalismi sekä siihen kytkeytyvä negaatioiden varassa elevä identiteettipolitiikka haiskahtaa pelkästään ummehtuneelta.

    Ja väsynyt juttu se on, kun SK:kin sen jo noteeraa.

    Varsinaisessa merkinnässäni tarkoitukseni oli korostaa, kuinka onnettomia osapuolitulkinnat ovat, siis ysäreiden luennat uuden polven lyyrikkojen toimesta sekä päinvastoin. Molemmat ovat lukeneet toisiaan sen verran vähän ja asenteellisesti, että tietävät toisistaan kaiken. Ja sanovat sen ääneen.

    Onkohan tämä lopulta yhtä yhdentekevä skisma kuin realistien ja modernistien skisma suomalaisessa proosassa sotien jälkeen. Molemmillaahan oli oikeastaan samat tavoitteet ja lähtökohdat, yksinkertaistetusti sanottuna todellisuuden kuvaaminen mahdollisimman tarkasti. Modernistit sitten kesksivät syyttää realisteja siitä, että ”väärin kuvattu”.

    Ehkä tuo skisma rikastutti ja väritti sen aikaista hengenelämää, mutta nykypäivän lukijan perspektiivistä koko soppa vaikuttaa ehkä lähinnä huvittavalta. Eikä niistä asetelmista kovin leveitä eväitä saa sen aikaisten romaanien tulkintaan.

    ”Havainto, että puhuja, ja että etäinen, on myös tuoreesti heidän itseymmärryksensä vastainen. Hienoa tässä on, että se on sanottu vahingossa. Ja on siis kokemuksellisesti tosi. Jokin uusi horisontti siitä aukenee.”

    Ai aukenee vai? Kokemuksellisesti tosi?

    Onhan sekin mahdollista, että ”vahingossa sanottu” kommentti vain toistaa sitä mitä näistä ysäreistä on omissa porukoissa puhuttu, ja näistä puheista on sitten vähitellen tullut totta, kokemusta.

    En tiedä, onko näin. Kunhan nostan esiin tällaisenkin mahdollisuuden.

    ”Lopuksi sinun havainto tähtikuvioista. Olet oikeassa: mutta ilman niitä ihmiskunnan puheilmastoista puuttuisi puolet tragedioista ja kaikki mytologia.”

    Muotoilet tämän niin kuin olisi esitetty, että tähtikuviot on poistettava näkyvistä (huomaatko, miten sanoissani kahisee Haavikko). Minä en ole sellaista esittänyt. Lähinnä vain todennut tähtikuviot tähtikuvioiksi. Se, mikä on tehtävä näkyväksi ei minun katsannossani ole lähtökohtaisesti yhtään vähempiarvoista kuin se, mikä on näkyvää.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *