Antiaikalainen
Antiaikalainen

Miksi ulkomainen kirja tuntuu paremmalta?

Tim Parksin esseekokoelma Where I’m Reading From on niin innostava ja tarkkanäköinen luotaus aikamme kirjallisen kulttuurin murroksiin, että tekee mieli kirjoittaa sen pohjalta vielä toinenkin blogimerkintä. Tämä kytkeytyy läheisesti edelliseen, jossa käsittelin kirjallisuuden maailmanmarkkinoiden muodostumista.

”En lue juuri lainkaan kotimaisia romaaneja. Ulkomaiset ovat niin paljon parempia.”

Kuinka usein olenkaan kuullut sanottavan noin. Huomionarvoista on, että tähän tapaan eivät lukutottumuksiaan kuvaile vain suomalaiset lukijat. Mitä ulkomaisilla romaaneilla sitten tarkoitetaan? Useimmiten sellaisia, joiden alkukieli on englanti ja joiden tapahtumat, henkilöt ja aiheet paikantuvat anglosaksiseen kulttuuripiiriin.

Tim Parks kertoo, kuinka selvitti hollantilaisten lukutottumuksia Milanon yliopiston toteuttamassa kirjallisuuden globalisoitumista käsittelevässä tutkimusprojektissa. Hän haastatteli amsterdamilaisessa kirjakaupassa neljääkymmentä 20–60-vuotiasta ”tavallista” lukijaa. Heistä kaikki muut paitsi yksi vähän varttuneempi kertoi lukevansa pääasiassa käännösromaaneja, ja kun Parks pyysi heitä luettelemaan teosten nimiä, haastateltavat itsekin hämmästyivät siitä kuinka valtaisa osuus niistä oli amerikkalaisia tai englantilaisia romaaneja (tietokirjoissa kotimaisuusaste oli huomattavasti suurempi).

Eräs Amsterdamin yliopistossa työskentelevä lingvisti kävi läpi koko kirjahyllynsä. Paljastui, että hänellä oli romaaneja 58:lta englanninkieliseltä kirjailijalta (useat heistä Bookerilla tai Pulitzerilla palkittuja), 19:ltä muunkieliseltä ulkomaiselta kirjailijalta ja 20:lta hollantilaiselta. Lingvisti taivasteli Parksille, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka vahvasti hänen lukutottumuksiaan ohjaavat kirjallinen valtavirtajulkisuus ja kirjakauppaketjujen tarjonta.

Miltä oma kirjahyllyni näyttää?

Aina kun käännän päätäni ja vaihdan katseeni suuntaa, silmiini osuu vähintään yksi englanninkielisen kirjailijan teos. Ei sekään sattumaa ole. Samalla tavalla kuin Parksin haastattelema lingvisti olen minäkin anglosaksisen kirjallisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Jenkit ja britit eivät hallitse pelkästään elokuva- ja musiikkiteollisuutta, he hallitsevat myös kansainvälisiä kirjamarkkinoita. Jos globalisaatio merkitsee taloudessa yhdenmukaistumista ja standardisoitumista, se merkitsee samaa myös kulttuurissa. ”Maailmankylä” on kuin lentokentän myymälä, jonka hyllyt pursuavat Dan Brownin trillereitä ja Jonathan Franzenin aikalaisromaaneja.

Kun Parks pyysi haasteltaviaan perustelemaan tarkemmin, miksi heidän mielestään ulkomaiset (eli amerikkalaiset ja englantilaiset) romaanit ovat parempia kuin kotimaiset, he eivät osanneet sitä yksiselitteisesti kertoa, mutta vastauksista piirtyi esiin tietty peruskuvio. Haastateltavat hallitsivat englannin kielen erinomaisesti ja olivat teinivuosistaan lähtien samastuneet voimakkaasti englanninkieliseen kulttuuriin. Sama pätee myös suomalaisiin ja moniin muihin eurooppalaisiin lukijoihin. Nykyeurooppalaiselle, jonka äidinkieli ei ole englanti, anglosaksinen kulttuuri muodostaa eräänlaisen rinnakkaistodellisuuden ja rinnakkaisidentiteetin.

These works [amerikkalaiset ja englantilaiset romaanit] tend to talk about a culture that is to them far away but relevant because of the dominance of Anglo-Saxon and specifically American culture worldwide, and because they themselves have acquired English as a second language; in most translations there will usually be some memory or trace of the original language, which, for those who are familiar with it, will reinforce their sense of knowing that other world.

Moni Parksin haastateltavista kertoi saavansa ylimääräistä hupia löytäessään englannista hollanniksi käännetyistä romaaneista virkkeitä, jotka olisivat omasta mielestään kääntäneet itse paremmin. Miksi he eivät lue kyseisiä romaaneja suoraan alkukielellä? Onko englannin ja hollannin rajamailla häilyvästä käännösproosasta tullut heille luonteva tapa ottaa vastaan kertomakirjallisuutta?

Nuorimmat haastateltavat mainitsivat anglosaksisten romaanien suosimisen syyksi myös sen, että he haluavat lukea kirjoja, joista voivat keskustella matkustellessaan maailmalla. ”Kukaan ei tunne hollantilaisia romaaneja ulkomailla. On hyvä tuntea ne kirjat, jotka ovat oikeasti suuria, kuten esimerkiksi Franzenin ja Rushdien romaanit. Niistä puhutaan kaikkialla”, tuumi eräs Parksin haastattelemista kosmopoliiteista (eli henkisistä anglosakseista).

Kun näiden asetelmien pohjalta tarkastellaan kansainvälisiä kirjamarkkinoita, on päivänselvää minkä maalaisilla ja minkä kielisillä kirjailijoilla on etulyöntiasema. Eivät Parksin haastateltavat intoilisi Jonathan Franzenista samaan tapaan, jos hän olisi suomalainen, albanialainen tai namibialainen ja kirjoittaisi yhä leimallisesti oman kulttuurisen arkitodellisuutensa pohjalta. Mutta kun maailma on tällainen kuin on, New York Times voi arvostelussaan hehkuttaa Franzenin Vapautta ”amerikkalaisena mestariteoksena” ilman että sitä hämmästelee Euroopassakaan kukaan. Samainen lehti ei kuitenkaan julistaisi italialaisen kirjailijan romaania ”italialaiseksi mestariteokseksi” tai ruotsalaisen kirjailijan romaania ”ruotsalaiseksi mestariteokseksi”. Siinä tapauksessa riittäisi pelkkä mestariteos, ja on hyvin todennäköistä, että kyseinen hypoteettinen teos muistuttaisi kerronnaltaan ja kuvastoltaan varsin pitkälle anglosaksista teosta italialaisuudestaan tai ruotsalaisuudestaan huolimatta.

Parks kertoo tavanneensa Berliinissä järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa brittikirjailijan, joka kehua retosti englantilaisen proosan erinomaisuutta. Se on niin tasokasta, että ulkomaalaisetkin rynnistävät kilvan sen pariin. Kyseinen brittikirjailija ei tietenkään huomioinut sitä, kuinka vahvasti kertoimet ovat hänen ja hänen kollegojensa puolella käännöskirjamarkkinoilla. Yleensä ne, jotka ovat vahvimmassa asemassa eivät havaitse voimasuhteiden epätasaista jakautumista, koska heidän intresseissään ei ole havaita sitä. Anglosaksisen kulttuurin arroganssia kuvastaa sekin, että amerikkalaiset ja englantilaiset kirjamarkkinat ovat lähes toivottoman vaikeat käännöskirjallisuudelle. Englannista käännetään hurjat määrät kirjoja muille kielille mutta muista kielistä vain rippusia englanniksi.

Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Suomessa kotimainen kirjallisuus voi (ainakin taloudellisesti) paremmin kuin käännöskirjallisuus. Ehkä kaltaiseni himolukijat ovat jo tottuneet hankkimaan kiinnostavat (englanninkieliset) romaanit suoraan alkukielellä? Jos näin on, esittäisinkin kustantajille toivomuksen: suosikaa käännöskirjallisuuden julkaisuohjelmassanne muita kuin englanninkielisiä romaaneja. Se luo vastapainoa angloamerikkalaiselle dominanssille mutta saattaa olla muutoinkin järkevää. Minä esimerkiksi ostan paljon todennäköisemmin saksasta, espanjasta tai venäjästä kuin englannista käännetyn romaanin. Tuskin olen ainoa.

Kommentit (20)

  1. Tommi Melender

    Sielutonta kirjallisuutta on kyllä paljon eikä se todellakaan ole amerikkalaisten yksinoikeus. Kyse on siis kirjallisuudesta, joka on kirjoitettu juuri niin kuin ”pitääkin”, kirjallisuuden näköiseksi ja joka tekee juuri ne vakiotemput, joilla lukijat on tapana palkita ”lukuelämyksellä”: sopivasti yllätyksellistä ja koukuttavaa juonenkuljetusta, oikeaoppisesti pyöristettyjä samastumaan kutsuvia henkilöhahmoja, aikamme suuriin moraalikysymyksiin ankkuroitua teemankehittelyä ja yleishumanistista eetosta.

    Tim Parks kuvailee kokemustaan tällaisesta kirjallisuuden näköisestä kirjallisuudesta näin:

    ”Nobody is actually expecting anything new. Just new versions of the old. Again and again when reading for review, or doing jury service perhaps for a prize, I come across carefully written novels that ’do literature’ as it is known. Literary fiction has become a genre like any other, with a certain trajectory, a predictable pay-off, and a fairly limited and well-charted body of liberal Western wisdom to purvey.”

  2. Anonymous

    Osuma. Sekä TM että TP. Juuri tuo on pahimmanlaatuista tavaraa, hyvän ja laadukkaan kaavussa ja muodossa tarjoiltua kultivoitua korrektia kirjallisuutta tms. taidetta, joka saa meidät tuntemaan että ”näin minäkin olen tästä aina ajatellut.” But that´s all. Ei muuta. t. jope

  3. Anonymous

    Ensin Jopelle: vierailla kielillä lukemisen mainitseminen ei ole brassailua, ei varsinkaan keskustelussa, jossa aiheena on anglosaksisten romaanien ylivalta. Omalla kohdallani ruotsi oli osittain kotikieleni ja lukiolaisesta lähtien olen opiskellut ja työskennellyt mm. espanjan kielellä, joka on vuosikymmenet ollut minulle aivan ARKINEN jokapäiväinen asia.

    Kirjallisuutta harrastan tavallisena lukijana eli luen mitä miellyttää ja jätän kesken kirjat, jotka eivät kiinnosta. Monet klassikot ovat minulta lukematta ja sellaisiksi varmasti jäävät. En pyri kirjallisuuden tuntijaksi enkä muista fiksuja sitaatteja. Kirjallisuusanalyysit ovat minulle kuitenkin tuttuja opiskeluvuosilta, samoin kaunokirjallisuuden kääntämisen problematiikka. Alkukielellä lukeminen ei ole minulle ollut koskaan mikään ”parempi” tai arvostetumpi lukutapa, koska arvostan erittäin suuresti kääntäjien ammattitaitoa. Entä sitten, jos en saakaan lukukokemusta sellaisena kuin kirjailija sen tarkoitti – hyvästä käännöksestä saan silti hyvän lukukokemuksen. Ja huonon käännöksen usein tunnistaa, vaikka ei osaisi alkukieltä lainkaan.

    Vaikka taviksena en siis olekaan erityisen vaativa lukija, niin olen kyllä havainnut ”kirjallisuuden näköisen kirjallisuuden” olemassaolon ja turhautunut siihen minäkin. Itse kutsun näitä ”vetäviä lukuromaaneja” nykyisin vain tarinoiksi. Niissä korostuu juoni, joka voi olla hyvinkin laskelmoivasti rakennettu ja henkilöt, jotka sopivalla tavalla ilmentävät juuri meidän aikaamme ja siten vetoavat moniin lukijoihin. Kirjan luettua sen unohtaa jokseenkin samalla hetkellä kun kansi on suljettu. Oikea kirjallisuus tarjoaa mielestäni ajatuksia pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Mielellään ne myös uudistavat kirjallisuuden kieltä tai kerrontatapaa sortumatta itsetarkoitukselliseen kikkailuun.

    Joskus pelkät tarinavetoisetkin kirjat ovat silti hyvin tärkeitä. Tällä hetkellä haluaisin lukea kirjoja, jotka kertovat siitä, millaista on elää joukkomurhaajan lähiomaisena. Luin aiheesta tarinan eli lukuromaanin ”Poikani Kevin” (Lionel Shriver: We Need to Talk about Kevin”). Olisin kaivannut joukkosurmaajan äidin näkökulman lisäksi laajempaa sosiaalista perspektiiviä. Sanoisin, että noin kolmen tähden arvoinen lukukokemus asteikolla 1-5. Aihe on tässä tapauksessa niin suuri, että on todella vaikea kehittää siitä sujuvan tarinan lisäksi vielä kirjallisesti haasteellinen. No, onhan holokaustista sellaista jonkin verran tehty, mutta se vaatii jo mestarillisia kirjoitustaitoja.

    Nirso lukija

  4. Anonymous

    Nirso lukija: ei tarina tee kirjaa huonoksi, päinvastoin. Kysymys on ehkä enenemmänkin siitä että jos teos x on tasapainoinen paketti sisältäen hyvän stoorin, psykologisesti perustellut henkilöhahmot, tarkan ajan ja paikan hamhmotuksen ”mehevine” ja ”tarkkoine” yksityiskohtineen ja valaisee samalla vielä aikamme suuria kysymyksiä korrektin moninäkökulmaisesti, niin ketä tuollainen enää kiinnostaa?
    On myös totta, että silloin kun aihe on todella painava, kuten varmastikin on mainitsemassasi Shriverissä, niin tuollaisen aiheen sekaan ympätty taiteellinen konstruktio-leikki olisi jo aikamoista tilanteen tajuamattomuutta. Otan esimerkin: itselleni hyvin hyvin tärkeä kirja on Primo Levin Jos ei nyt niin milloin. Se ei ole yksi hänen keskitysleirikuvauksistaan vaan kuvaus juutalaispartisaaneista (sisältää myös runon/laulun, joka ei jätä ketään kylmäksi…). Kirja etenee konservatiivisesti tarinansa ja aiheensa kertoen. Mutta joka kerta lukiessani olen ollut sekä esteettisesti että aiheen sisällöstä vaikuttunut. jope

  5. juha saari

    Heitän nyt ihan huolimattoman ajatuksen ilmaan joten punnitkaa tätä siltä kannalta.

    Itselleni vieraan viehätys ei liity välttämättä anglosaksisuuteen. Kotimaisuus niin elokuvissa kuin kirjallisuudessa ja myös musiikissa (ja nyt en tarkoita klassisen perinnettä nykymusiikkiin asti) on jotenkin aina vaatinut enemmän hyvää tahtoa kuin ulkomaan makia. Enkä ole ole ollenkaan varma, johtuuko tämä aina laadusta!

    Voisiko olla niin, että ulkomaisuuden mentaalinen etäisyys luo ilmavuutta jota kotimaisuuden tyköisyys ei tietoisuudellemme suo? Kotimaisuus ikään kuin maistuu liikaa ”täälläololta”? Saa meidät vaistomaisesti virittymään tuttuuteen ja ”realismiin”?

    Poikkeuksia suomalaisissa toki on, mutta en ala niitä nyt luettelemaan kun asia ei sitä vaadi.

    T juha

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *