Miksi Väinö Linna on out ja Sofi Oksanen in

 

Muutama viikko sitten brittiläinen päivälehti The Independent julkaisi nuivahkon arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uudesta käännöksestä. Kriitikko Max Liu totesi, että kirja voi olla suomalaisille klassikko, mutta ei yllä Linnan ihailemien venäläisten mestareiden, Tolstoin ja Dostojevskin tasolle.

Suomalaiset kirjallisuusihmiset ehtivät valitella vuosikymmeniä sitä, että Tuntemattomasta sotilaasta liikkuu maailmalla kelvoton englanninkielinen käännös. Siinä tekstiä lyhennettiin, tarinakulkuja muutettiin ja murteelliset ilmaisut ynnä monet kielikuvat jätettiin kääntämättä.

Englannintajaa ei voitu edes sormella osoittaen syyttää, sillä hänen henkilöllisyytensä jäi hämärän peittoon. Väitetään, että Alex Matson vastasi käännöksen ensimmäisestä versiosta, mutta kun se ei kelvannut englanninkieliselle kustantamolle, tekstiä peukaloitiin surutta kustantamon toimituskunnassa.

Yrjö Varpio kirjoittaa elämäkertateoksessaan Väinö Linnan elämä, että käännösten epäonnistuminen suurilla maailmankielillä muodostui tuhoisaksi Tuntemattoman sotilaan kansainväliselle menestykselle. Englannin lisäksi myöskään saksankieliset käännökset – lännessä ja idässä – eivät pystyneet tavoittamaan romaanin taiteellisia ulottuvuuksia.

Pohjoismaissa tilanne oli parempi. Varsinkin Nils-Börje Stormbomin ruotsinnos on aivan toista luokkaa kuin englannin- ja saksankieliset hutaisut.

En ole lukenut Liesl Yamaguchin tuoretta englanninnosta, joten en pysty ottamaan kantaa sen tasokkuuteen. Sen perusteella, mitä olen asiasta lukenut ja kuullut, on syytä olettaa, että Yamaguchi on tehnyt huolellista työtä Unknown Soldiersin parissa.

Aiheellisesti voi kuitenkin kysyä: onko Tuntematonta sotilasta lopultakaan mahdollista tulkita muille kielille.

The Independentin kriitikko syyttää Yamaguchia virheellisestä ratkaisusta, kun hän on kääntänyt suomalaisten korpisotureiden lausahduksia nykypäivän jenkkislangille (”atta boy” ja ”goddamn giraffe”). Lisäksi kriitikko nälvii Unknown Soldiersissa esiintyviä kliseisiä ja epämääräisiä ilmaisuja.

Tuntemattoman sotilaan murrekielisyys aiheutti päänvaivaa jo 1950-luvun kääntäjille. Jopa Stormbom joutui tekemään ns. luovia ratkaisuja. Esimerkiksi Hietasen Turun murteelle ei löytynyt luontevaa ruotsinkielistä vastinetta, joten hän laittoi Hietasen puhumaan Kokkolan ruotsia. Okänd soldatissa sanotaankin Hietasen olevan kotoisin Kokkolaakin kauempaa eli Pohjois-Pohjanmaalta.

On selvää, että jos murteellisuuden häivyttää Tuntemattomasta sotilaasta, siitä häviää paljon muutakin. Romaanin tematiikka ei kunnolla avaudu, ellei henkilöiden välisissä suhteissa tule riittävän selvästi esiin ero kansankielisen rahvaan ja kirjakielisen keskiluokan välillä.

Murteiden lisäksi toinen ylittämättömältä tuntuva ongelma on Linnan käyttämän kulttuurisen kuvaston supisuomalaisuus. Viittaukset Suomen historiaan ja kirjallisuuteen tai lauluihin ja kansanperinteeseen eivät aukea ulkomaiselle lukijalle ilman uutteraa taustatyötä, olipa käännös kuinka onnistunut tahansa.

Kuten Yrjö Varpio huomauttaa: ”Suomessa näihin tekstikohtiin liittyi lukijan mielessä vahvoja tunneassosiaatiota ja myös tulkinnan avaimia, joita käännöksessä oli lähes mahdoton tarjota.”

 

***

 

Samana päivänä Unknown Soldiersin kanssa The Independent julkaisi arvostelun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin englanninnoksesta. Siinä ylistetään Oksasen kertojanlahjoja ja kiitellään häntä virolaisten 1900-luvulla kokemien kärsimysten kuvaamisesta fiktion keinoin. Oksasen tekstissä ”sotkuinen historia muuttuu narratiiviseksi kullaksi”.

Miksi Oksanen puhuttelee brittikriitikkoja, mutta Linna ei?

Molemmat nojautuvat kansalliseen kulttuuriin ja historiaan. Ero on siinä, että Oksanen kirjoittaa kaikenmaalaisille lukijoille siinä missä Linna kirjoitti maanmiehilleen.

Oksasen teokset edustavat sitä kirjallisuudenlajia, jota brittiläinen esseisti ja kriitikko Tim Parks nimittää ”globaaliksi romaaniksi”. Käännöskirjamarkkinat ovat nykyisin olennaisesti suuremmat ja tehokkaammat kuin Linnan päivinä. Monille meidän aikamme bestselleristeille – etenkin pienillä kielialueilla – teosten ulkomainen myynti ja vastaanotto ovat nousseet kotimaista tärkeämmiksi, ainakin jos tunneseikat työnnetään syrjään.

Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Väinö Linna olisi halunnut Sofi Oksasen kaltaiseksi kansainväliseksi ilmiöksi, hän olisi karsinut tekstistään murteellisuutta ja supisuomalaista kuvastoa sekä laittanut lisätehoa juonenkuljetukseen ja mahdollisesti myös kontekstualisoinut Karjalan kannaksen sotatapahtumat laajempaan historialliseen kehykseen.

Esseessään ”The Dull New Global Novel” Parks vertaa Belgian takavuosikymmenten suurnimeä Hugo Clausia nykypäivän kirjailijoihin ja huomaa selvän eron. Claus ei uhrannut ajatustakaan sille, miten hänen tarinansa avautuvat Belgian oloja tuntemattomille lukijoille ja millaisia vaikeuksia ne aiheuttavat kääntäjille. Sitä vastoin norjalaisen Per Petterssonin, hollantilaisen Gerbrand Bakkerin ja italialaisen Alessandro Bariccon kaltaiset ”globaalin romaanin” edustajat kirjoittavat teoksia, jotka solahtavat sellaisenaan käännösmarkkinoille.

Sofi Oksanenkin on tähdentänyt, että pohtii teostensa nimiä ja ilmaisuja sen kannalta, kuinka helposti ne siirtyvät kulttuurista toiseen.

Maailmanmarkkinoille tähtäämisessä ei ole mitään väärää. On hienoa, jos suomalainen, virolainen tai bulgarialainen romaani tavoittaa lukijoita kaikilta mantereilta.

Tim Parks nostaa esseessään esiin myös tämän ilmiön varjopuolia. Kansainväliselle yleisölle kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat usein käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks leikittelee ajatuksella, että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja haluaisi maailmantähdeksi, hän joutuisi luopumaan tunnusomaisista sanaleikeistään ja sutkautuksistaan.

Globaaleilla kirjamarkkinoilla kulttuurisesti spesifit viittaukset ja oman äidinkielen hallintaan perustuva kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla ”kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Lopputuloksena on laadukasta kerrontaa ja henkilökuvausta mutta tylsää proosaa.

Parks toki kärjistää, kuten esseisteillä on tapana.

Jotta asetelma ei olisi liian mustavalkoinen tai menneitä aikoja nostalgisoiva, muistutettakoon, että Väinö Linnakin muutti Tuntemattoman sotilaan tekstiä yhteistyössä kääntäjiensä kanssa. Okänd soldatissa lotta Raili Kotilainen esitetään huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin alkuteoksessa. Taustalla oli V.A. Koskenniemen toivomus ”lottien kansainvälisen maineen” pelastamisesta.

Myöhemmin Linna katui sitä, että taipui “psyykkisten paineiden alla” kirjoittamaan ruotsalaisille lottahahmostaan hyveellisemmän version