Antiaikalainen
Antiaikalainen

Minä, mikä kirjoittaja, koko ajan jossain kapinassa


Miten kirjani ovat syntyneet 5 on paksu ja pönäkkä teos. Siinä kahdeksantoista urallaan pitkälle ehtinyttä suomalaista kirjailijaa kertoo tuotantonsa synnystä. En ole sitä vielä kokonaan lukenut, mutta sitä voikin kiireettömästi selailla ja lueskella sieltä täältä. Ärsyttävin teksti on Hannu Raittilalta. 

Yleensä en tykkää lukea kirjailijoiden tekstejä itsestään ja kirjoittamisestaan. Niissä on lähes järkiään falski maku.

Kirjailijoita ajavat alhaiset motiivit: itsekkyys, turhamaisuus, narsismi. Esseessään ”Miksi kirjoitan” George Orwell listaa neljä syytä kirjoittaa, eikä liene sattumaa että ensimmäisenä listalla on ”raaka egoismi”. Kirjailija kirjoittaa antaakseen itsestään älykkään vaikutelman, noustakseen puheenaiheeksi, herättääkseen ihailua ja kateutta, kostaakseen vihollisilleen, jäädäkseen historiaan. Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Ilman raakaa egoismia ja suuruudenhulluja kuvitelmia kirjailijoilla tuskin riittäisi sinnikkyyttä naputella tekstiä työhuoneen yksinäisyydessä. Aamuisin joutuu usein tuhoamaan sen minkä illalla on kirjoittanut. Ihmisestä, joka ei ole valmis kirjoittamaan autotallillista paskaa tekstiä, ei voi tulla kirjailijaa. 

Toki muutkin Orwellin esiin nostamat asiat pitävät paikkansa. Pelkkä raaka egoismi ei riitä luomistyön polttoaineeksi, vaan kirjailijoita elähdyttävät myös jalommat motiivit. He haluavat luoda maailmaan kauneutta, tutkia elämän ja olemassaolon arvoituksia, eritellä ajan sairauksia, nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, edistää totuutta valheen kustannuksella. Puhuessaan tai kirjoittaessaan työstään kirjailijat useimmiten keskittyvät näihin jaloihin motiiveihin ja korostavat joko taiteellista kunnianhimoaan tai suurisydämistä humanismiaan.

Suorasukaisimmin kirjailijat paljastavat alhaiset motiivinsa teksteissä, joita ei alun perin tarkoitettu julkaistavaksi. Maanpakolaisena Brysselissä kirjoittamassaan kirjeessä Charles Baudelaire valitti äidilleen kiehuvansa vihasta nähdessään kirjakauppojen ikkunoissa kaiken sen roskan ja turhuuden, jota Pariisissa painetaan ja julkaistaan. Hän piti suoranaisena majesteettirikoksena, että hänen omat niteensä hautautuvat arvottoman saastan alle. ”Ah! Sen voin kyllä sanoa, etten ole koskaan ollut kohtalon lempilapsi”, Baudelaire päivitteli. Mahtoiko Baudelaire aavistaa, että hänen säkeitään luettaisiin ja ihasteltaisiin vielä sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua ja että Brysselin kirjakauppojen ikkunoihin nostettu arvoton saasta olisi jo kauan sitten armeliaasti unohdettu? Kenties aavisti, mutta epäilykset raastoivat häntä siitä huolimatta. Heikkoina hetkinään Baudelaire noitui itsensä maaniseen vimmaan ja haaveili koko ihmiskunnan usuttamisesta itseään vastaan. Jos olette liian tyhmiä rakastamaan minua, niin vihatkaa edes! Vihatkaa niin synkästi ja leppymättömästi kuin ikinä pystytte!

En aio koskaan kirjoittaa esseetä aiheesta ”Miksi kirjoitan?” Jos on olemassa yksi aihe, josta en pysty kirjoittamaan vilpittömästi, niin se on tämä. Syyllistyisin joko yhdentekevään lörpöttelyyn kirjailijanelämän karuudesta tai tunnustukselliseksi tekeytyvään rankisteluun, jonka ainoa tarkoitus olisi tehdä vaikutus lukijoihin esittämällä, kuinka minä itseäni säästelemättä teen tiliä suunnattomasta narsismistani.

Kommentit (14)

  1. Anonymous

    Yhtä epä- ja yhtä relevantti kysymys on: Miksi luen?

    Miksi helvetissä luen, vaikka suurin osa ( aihe, teema, rakenteet, vitsit, yksittäiset virkeet, henkilöhahmot, tekijä, kirjan kansi ja nimi…) katoavat täydellisesti ja häviävät mielestä kokonaan ja lopullisesti.

    Tunnen jonkin verran kirjoja lukeneita ihmisiä ja suurta laadullista eroa en koe enkä näe vrt. ihmisiin jotka eivät lue.

    Miksi h-tissä sitten koko touhu?

    Otan esimerkin vaikka bloggarimme kirjasta. Luin viime kesänä tässä aieimmin jo kommentoidun Lohdun. Muistan pitäneeni kirjasta reippaastikin mutta entä nyt? Muistan opuksesta joitakin yksittäisiä kuvia, mutta en tarinaa enkä sitä mitä se käsitteli tai mitä se ei käsitellyt. Kirjan kirjallisista kikkailuista tai klikkailuista ei ole aivoissani tallella mitään!

    Vakavakin lukemispyrintö on siis usein todellista kertakäyttökulttuuria, vaikka muuta haluaisi. Ihmisaivot eivät juuri tallenna lukemaansa. Hölmöläisen hommaa lukeminen, mutta aion jatkaa. Mutta lisää lohtua Melander, älä lannistu vaikka lukijat ovat tätä em. tasoa. Hyvä kirja yhdistää hermopäätteitä yllättävällä tavalla toisiinsa hetkeksi, se riittää.

    Jorma

  2. juha saari

    Alastalon salissa on nasta kirja juuri tämän kysymyksen osalta. Koko teos on vastausta siihen:

    ”Miksikö kirjoitan? No ettekö te pahvit nyt huomaa että oon siinä hommassa niin mahottoman omaperäinen ja ylivoimainen.”

    Siinä opuksessa tekijän läpivaluva narsismi ei haittaa yhtään. Juuri tuo tekijän pidäkkeetön oman navan ympärillä pyöriminen tekee siitä niin konkreettisen ja rehellisen taideromaanin.

    Jos Volter Kilpi olisi kirjoittanut omasta kirjoittamisestaan, siitä olisi varmasti tullut hykerryttävää luettavaa. (En ainakaan tiedä että olisi kirjoittanut.)

  3. Tommi Melender

    ”Yhtä epä- ja yhtä relevantti kysymys on: Miksi luen?”

    Minusta se taas on kiintoista kysymys. Erittäinkin.

    ”Jos Volter Kilpi olisi kirjoittanut omasta kirjoittamisestaan, siitä olisi varmasti tullut hykerryttävää luettavaa. (En ainakaan tiedä että olisi kirjoittanut.)”

    Kannattaa lukea Kilven ja hänen kustantajansa kirjeenvaihtoa. Siitähän on julkaistu paksu opus. Siellä muistaakseni on kaikenlaisia hajahuomioita kirjoittamisesta, ja tietysti sitä iänikuista rahasta vänkäämistä.

    P.S.

    Vielä kollaasin vanhoista merkinnöistäni koostaneelle anonyymille, joka ei halunnut toista kommenttiaan julkaistavaksi: tarkoitin nimenomaan noita siteerattuja omia tekstejäni, että ne ovat pelkurin tekstiä. Se ei ollut sinuun kohdistuvaa kritiikkiä.

  4. glau

    Miksen minä kirjoita?

    Jossain vaiheessa lakkasin sietämästä sitä autotallillisen paskaa suoltamista, vaikka siitä paskasta ne helmetkin oli poimittu, siis timantit puristettu.

    En tiedä mitä tapahtui. Virkkeet ja ajatukset alkoivat kumota toisiaan.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *