Antiaikalainen
Antiaikalainen

Niukkuutta ja toivoa

Julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja? Tämä kysymys herättää tunteita.

Esitän nyt kaksi mielipidettä, jotka saattavat jonkun mielestä olla vastakkaisia, mutta eivät minun mielestäni. Uskon nimittäin, että ns. ”kustannusmaailman murros” johtaa vanhan (perinteiset instituutiot) ja uuden (digiajan verkostot ja kanavat) rinnakkaineloon ja jonkinlaiseen limittymiseen.

Ensimmäinen mielipiteeni on, että kirjoja julkaistaan liikaa ja nimikemääriä on järkevä karsia.

Vakiintuneet kustantamot joutuvat toimimaan markkinalla, joka pienenee tasaisen tappavasti (syitä on monia). Näihin päiviin saakka on puhuttu, että kustantamot rahoittavat bestsellereillään (ja oppikirjoilla) vähälevikkisen, kulttuurisesti merkittävän kirjallisuuden julkaisemisen. Mutta kun bestselleritkään eivät enää vedä entiseen tapaan tähän toimintamalliin ei ole mahdollista nojautua samalla tavalla kuin ennen. Samaan aikaan kutannusalalta on lähtenyt rutkasti työpaikkoja eli kustantamoissa on entistä vähemmän ihmisiä vastaamassa kirjojen julkaisemisesta, toimittamisesta ja myynnistä.

Niukkuus pakottaa valitsemaan. Mieluummin vähemmän mutta huolellisemmin tehtyjä ja tehokkaammin markkinoituja kirjoja kuin runsaasti hutaistuja, oman onnensa nojaan jääviä.

Tämä mielipide ankkuroituu siihen todellisuuteen, jossa vakiintuneet kustantamot elävät. Se on pikemminkin inhorealistinen kuin idealistinen. Mutta täytyy muistaa, että sitä paljon puhuttua kulttuurityötä ei ole kustantamoissa mahdollista tehdä, jos niiden toiminta ei ole liiketaloudellisesti terveellä pohjalla.

Toinen mielipiteeni on, että kirjoja kyllä maailmaan mahtuu. Ja etenkin tällaiseen maailmaan, jossa kaikki valta ei ole enää niillä, jotka omistavat kustantamot, painotalot ja kirjakaupat.

Uusien julkaisukanavien ansiosta kirjat ja kirjallisuus voivat irtautua perinteisen kustantamisen liiketaloudellisista välttämättömyyksistä. Se on hienoa, koska kustantaminen ei saa eikä voi olla pelkästään bisnestä (eikä se ole sitä vakiintuneissakaan kustantamoissa, vaikka niillä taloudelliset reunaehtonsa onkin). Kustantaminen on myös aktivismia, uuden etsimistä, hulvatonta riskinottamista ja palkitsevaa harrastustoimintaa. Näille kaikille avautuu nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen historiassa. Uskon, että siinä voittavat ennen kaikkea lukijat.

Tosin mitä pirstaleisemmaksi kirjallisuuskenttä käy, sitä pirstaleisempia ja pienempiä ovat myös lukijajoukot. Uusien julkaisukanavien synnyttämä kirjapaljous merkitsee, ettei läheskään kaikille teoksille riitä tilaa lehtien kulttuurisivuilla tai kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyillä. Se on yhtä vääjäämätöntä kuin traagistakin: jokainen kirjailija kuitenkin toivoo hengentuotteelleen julkista vastaanottoa.

Eniten tässä kaikessa minua askarruttaa käännöskirjallisuuden tulevaisuus. Kustantamoiden syyskatalogeista näkyy jo se, että nimikemääriä vähennetään, ja erityisen selvästi sen havaitsee runoudessa ja käännöskirjallisuudessa.

Runouden osalta en näe syytä huoleen, koska erilaiset pienet toimijat julkaisevat Suomessa innostavaa lyriikkaa pinokaupalla, tuottolaskelmista välittämättä. Maassamme ei ole viime vuosina jäänyt eikä varmasti tulevaisuudessakaan jää merkittävää runoutta pimentoon vakiintuneiden kustantamoiden penseyden vuoksi.
Käännöskirjat sitä vastoin vaativat aivan toisenlaisia resursseja kuin kotimainen lyriikka. Siksipä vakiintuneiden kustantamoiden tarjonta määrittää hyvin pitkälle sen, millaista kirjallisuutta saamme maailmalta luettavaksi äidinkielellämme.
Pelkään, että nimikemäärien supistuminen jättää käännöskirjallisuudessa jäljelle kolme pääasiallista kategoriaa: a) kaavamaiset bestsellerit (”Jännityksen mestari! Käännösoikeudet myyty 712 maahan!”), b) laatuproosaksi brändätty palkintokirjallisuus (”Kirjallinen sensaatio! Ylivoimainen Man Bookerin voittaja!”) ja c) yliarvostetut suurnimet (Auster, Irving, Murakami). Painajaisteni huipentuma olisi, että julkaistavat käännöskirjat painottuisivat entistäkin selvemmin englanninkieliseen kulttuuripiiriin.
En minä silti suostu toivoani tyystin heittämään. Piipahdin taannoin Helsingin keskustassa siellä Starbucksin takahuoneessa ja ilokseni huomasin, että Lurra Editions oli taas julkaissut uuden käännöksen Thomas Bernhardilta, Kolme kertomusta. Pieniä mutta tärkeitä ilonaiheita nämä tällaiset.

Kommentit (18)

  1. Tommi Melender

    Minä ymmärrän tuon ”herättää tunteita” idiomaattiseksi ilmaukseksi. Eli toisin sanoen ei se ole väite, että tunteet olisivat pahasta tai väärin vaan pikemminkin toisenlainen tapa sanoa, että jokin asia herättää kiistoja tai vastakkaisia mielipiteen immauksia.

    Tuossa merkityksessä sitä siis käytin.

    Sinänsä on tietysti oikeutettua huomauttaa, että i,maisuna tuo on kovassa käytössä jotenkin nahistunut.

  2. Tommi Melender

    Po. mielipiteen ilmauksia

    (Tulee näppäilyvirheitä kun kirjoitan näitä kommentteja iPadin näppäimistöllä.

  3. Anonymous

    Ymmärsin toki, ja ainoastaan kirjojesi lukijana (tämä tiedoksi muille tämän blogin lukijoille), missä merkityksessä käytit tuota erinomaisen amputoivaa lausetta.

    Tunsin kuitenkin halua huomauttaa sinua ystävällismielisesti tästä asiasta. En halua neuvoja jakaa, mutta hyvä, että otit myös viestini ystävällismielisesti vastaan.

    Tuo lause nimittäin, on minusta kammottava kuva jostain jota en osaa edes kuvailla, en koska en ole kirjailija. Tarvitsen siihen kirjailijaa ja kirjallisuutta.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *