Antiaikalainen
Antiaikalainen

No heat and very little light

Literature claims to be a record of human existence through time; it is the only way we have to understand what people used to be like. But this is a basic mistake, if not fraud, since in fact it only reflects the experience of writers — and writers are innately unrepresentative, precisely because they see life through and for writing. Literature tells us nothing, really, about what most people’s lives are like or have ever been like. If it has a memorial purpose, it is more like that of an altar at which priests continue to light a fire, generation after generation, even though it gives no heat and very little light.

Adam Kirsch: Rocket and Lightship: Essays on Literature and Ideas

Kommentit (18)

  1. Tommi Melender

    Kuten sanoin, taisin innostua liian perusteellisesti kirjoittamaan tuosta kirjat vs tosielämä -dikotomiasta. Mutta kuten sanoin, se tulee vastaan niin käsittämättömän usein. Hyvä täsmennys sinulta tuo pelkästään-sanan unohtuminen.

    Ei tällä palstalla mitään mittapuuta ole. En minä ainakaan sellaista keneenkään halua soveltaa. Kuten olen joskus sanonut, tämä blogi on ennen muuta lukijan blogi, vaikka satun olemaan myös kirjailija. Kirjoittelen tänne kirjoista omien mieltymysteni ja oman harrastuneisuuteni pohjalta. Enkä halua näkemyksiäni tuputtaa kellekään tai korottaa niitä jotenkin erityisasemaan (vaikka toisinaan huomaan sellaisia käsityksiä joillakin tätä blogia seuraavilla olevan).

    Sanataiteen ja ihmiskuvauksen välillä en näe vastakkainasettelua. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta niin ollakseen painokasta ihmiskuvauksen täytyy onnistua myös sanataiteen näkökulmasta. Lopultahan se kokemus hyvästä ihmiskuvauksesta on eräs hyvän sanataiteen ulottuvuus. Tuolla aiemmassa kommentissa puhuin Nabokovin Kalvaasta hehkusta, koska siinä muut ulottuvuudet kuin ihmiskuvaus nousevat mielestäni merkityksellisemmiksi, mutta kyllähän sitäkin voi lukea siitä näkökulmasta, että se kertoo omanlaisesta tavastaan jäsentää inhimillisiä kokemuksia,

  2. Anonymous

    En odota kirjallisuuden kertovan “millaista on elää’’. Runot ja kirjeet usein kertovat milaiset asiat ovat huvittaneet, surettaneet ja raivostuttaneet kirjoittajaa, sillä seurauksella, että satoja tai tuhansia vuosia sitten elänyt kirjoittaja yht’ äkkiä tuntuu suunnattoman läheiseltä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Ovidius. Kirjeissään Mustaltamereltä Ovidius kirjoittaa veljestään. Poikien syntymäpäivät olivat lähekkäin, joten niitä vietettiin samana päivänä. Kumpikin poika sai oman kakun. Millaisia kakkuja roomalaiset leipoivat? Kuivakakkuja? Täytekakkuja? Tuskin sentään kermakakkuja. Rooman keisareitten kakkuihin kuulemma piilotettiin kyyhkysiä, jotka lähtivät lentoon kun kakuista leikattiin pois ylin kerros. Vaan runoilijoita ei pidä sotkea keisareihin, kirjoitti Brodsky.

    Jos Ovidius olisi tiennyt, että hänen runomuotoiset valituskirjeensä tuovat lohtua Brodskylle ja muille maanpakoon joutuneille vielä 2000 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen, hän ehkä olisi ajatellut, ettei elämä sentään mennyt aivan hukkaan.

    Ovidiuksen lukeminen ei tuo minulle tunnetta, että ymmärtäisin hänen aikalaisiaan tai heidän elämäänsä. Kun mietin Ovidiuksen nuorena kuollutta veljeä ja kaikkia niitä viheliäisiä ihmisiä, joiden takia hän päätti päivänsä Tomisissa eikä Roomassa, saan hiukan perspektiiviä omaan elämääni ja ehkä ymmärrän sitä hiukan paremmin. Tässäköhän blogissa joskus esitettiin ajatus, että hyvät kirjat auttavat kuolemaan ja jos eivät kuolemaan, niin ainakin elämään? Oli ajatus peräisin mistä tahansa, niin kyllä se ainakin omaa lukemistani selittää.

  3. Anonymous

    Taas kerran, hauskan ennustettavasti mutta aina kohteliaasti, tuntuvat törmäävän sanataiteen ja narratiivin vastakkaisuudet (ja yhtymäkohdat) toisiinsa.
    Toiset meistä lukevat kirjoista kertomuksia, kokemuksia,elämänkaaria, viisautta, toiset ikään kuin ääniä, ääniä ja merkkejä sanojen muodossa ja tyylin rakenteissa. Vähän samaan tapaan kuin on lauletun ja istrumentaalisen musiikin suhde?
    Kirjallisuuden perusteluksi riittää kirjallisuus sinänsä, sen ei tarvitse kertoa meille mitään, mutta kirja joka kantaa viestejä voi olla kirjallisena teoksena samalla arvokas.
    Itse huomaan että monissa itselleni tärkeissä teoksissa on molemmat mukana (vaikka välillä kuvittelen lukevani mieluummin ”vaikeaa” kirjallisuutta), joskaan ei aina tasapainossa.
    Tulee eräs (hyvä luku)kirja heti mieleen, jossa on molemmat mukana ylivoimaisella tavalla, Jose Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

    No, kaikkihan voisivat luetella esimerkkejään kymmenittäin.
    Mutta jos tämä blogin päivitys ja hyvät kommentit saivat minut jotain ajattelemaan uudestaan niin sitä, että kirjan ei tarvitse olla ajalle, kenellekään, millekään hyödyllinen millään tavalla, sen ei tarvitse edes ”sisältää” mitään meille tuttua todellisuuden rakennetta, edes aihetta, pelkät peräkkäin olevat kirjaimet riittävät jos homma vain toimii.
    t. jope

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *