Antiaikalainen
Antiaikalainen

Nyt alkoi elämä!

Vapaus on mukava paikka, jos siellä voi silloin tällöin pistäytyä käymässä. Jatkuva vapaudessa oleskelu olisi kammottavaa, suorastaan epäinhimillistä.
Jään vähäksi aikaa pois palkkatyöstä, palkattomalle vapaalle. Nimenomaan ”vähäksi aikaa”.
Tarkoitukseni ei ole lenkkeillä, kuljeskella puistoissa tai istuskella baareissa latkimassa olutta ja pitämässä jätkien kanssa tietovisaa. Pistän itseni kirjoitustöihin. Ja kun näin teen, piirrän samalla rajat palkattoman vapaani ”vapaudelle”.
Entä jos tekstiä ei synny kovasta yrityksestä huolimatta?
Se ei olisi mikään ihme. Usein käy niin, että silloin kun olosuhteet ovat otollisimmat, kirjoittaminen ei suju. Olenkin laatinut oivan hätäsuunnitelman tällaisen vastoinkäymisen varalle.
Jouko Turkka on kuvannut Aiheissa kirjailijan (tai ylipäänsä taiteilijan) lukkoonmenoa paremmin ja täsmällisemmin kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Erityisen huvittava ja samalla traaginen kohta tässä vimmaisessa monologissa on se, kun tekstin puhuja alkaa uskotella itselleen, että hänen ongelmansa ei olekaan mikään henkilökohtainen juttu vaan koko sivistynyttä maailmaa koskeva:
”Tässä onkin siis enemmästä kyse. Kokonaisesta ihmisen tilanteesta: minä tässä änkkänä olenkin sankari. Ja minä kun luulin että tämä on laiskuutta ja jännitystä ja tämä onkin kulttuurikriisi. Nyt vaan muistiin kaikki mitä tajunnassani tapahtuu ja syntyy iso juttu.”
Eli siis: jos en saa vapaudessani aikaiseksi kelvollista romaanitekstiä, ryhdyn suoltamaan poleemista esseistiikkaa, jossa tuomitsen sepitteet (varsinkin romaanit) häpeällisiksi, lapsellisiksi ja vastenmielisiksi. Passitan koko fiktiotaiteen länsimaisen kulttuurihistorian roskatunkiolle. Ja syljen perään helvetin pitkän syljen.
Baudelaire sanoi, että Victor Hugolla on aina otsa painuksissa: ”liian painuksissa että hän näkisi muuta kuin oman napansa.” Poleemisella esseistillä on se etu puolellaan, että hän voi lavastaa napanöyhtänsä kaivelun viiltäväksi kulttuurikritiikiksi, kohottaa omat henkilökohtaiset ongelmansa koko kirjallisuuden ongelmiksi: ”Mä luulin että mua vituttaa, mutta täähän onkin kulttuurikriisi!” Täydestä menee. Sanokaa minun sanoneen.

Kommentit (7)

  1. Anonymous

    Tästä vielä vähän:

    ”Mutta miksi tuollainen asia pitää kirjoittaa kaikkien luettavaksi? Tekeekö se siitä tunteesta tai kokemuksesta jotenkin todellisemman? En ymmärrä.”

    En tiedä – tämä sanotaan kirjassa ohimennen, tosin omana erillisenä kappaleenaan, että siinä mielessä Raittila on halunnut antaa sille painoa. Ehkä hän on itsekin hätkähtänyt tätä havaintoa.

    Sitä paitsi hän minusta kumoaa omaa väitettään sillä, että vaikuttaa edelleen innostuneelta ja kiinnostuneelta Linnan Pohjantähdestä ja sen tulkinta- ja sovitusmahdollisuuksista. Vai onko Pohjantähti hänen kokemuksessaan jo irtaantunut romaanialustaltaan niin kauas, ettei sen kohdalla puhuta enää samasta asiasta?

    Itse haen fiktiosta (kaikesta fiktiosta) täsmälleen noita samoja asioita kuin sinäkin. Pidän myös vähiin päin samoista kirjailijoista. (Olen muutamankin kerran joutunut väkisin pidättäytymään kommentoimasta, kun olen niin kiusallisen samanmielinen kanssasi lähes asiassa kuin asiassa.)

    Lintuset muuten lauloivat, että Houellebecqin esikoinenkin ilmestyy viimein suomeksi, ymmärtääkseni ensi vuoden puolella. Sinähän olet sen jo englanninkielisenä käännöksenä lukenut, näin muistaisin.

    Mutta nyt pitänee keskittyä töihin ja antaa työrauha sinullekin, palkattomalle ja vapaalle.

    t. Golgatan Olga

  2. Tommi Melender

    ”Lintuset muuten lauloivat, että Houellebecqin esikoinenkin ilmestyy viimein suomeksi, ymmärtääkseni ensi vuoden puolella. Sinähän olet sen jo englanninkielisenä käännöksenä lukenut, näin muistaisin.”

    Olen. Varmaan kahdeksan kertaa.

    Työn iloa sinne! Ja kiitokset kommenteista!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *