Antiaikalainen
Antiaikalainen

Orwell ja selkeän lauseen taito

Kävin Akateemisen kirjakaupan lippulaivamyymälässä Helsingin keskustassa. Toisin kuin yleensä en saanut pakkoajatusta: osta kirja, osta kirja, osta kirja. Kotona postilaatikossa kuitenkin odotti mieluinen paketti: Amazonilta tilattu 1400-sivuinen George Orwellin kokoomateos Essays.

Useimmat noista teksteistä minulla tosin on jo entuudestaan, mutta kun tarjolla on näinkin järeä yhteisnide, niin toki minä haluan sen kirjahyllyyni saada.

Kun ajattelen kirjallista temperamenttiani, niin Orwell on minulle esseistinä läheisempi hahmo kuin Montaigne, vaikka toki Montaignekin on tärkeä. Arvostan sitä, että esseisti sanoo sanottavansa suoraan ja selkeästi, kun taas häilyvyys, kaartelu ja itsensä epäileminen alkavat jossain vaiheessa kiusata ja ärsyttää, varsinkin jos aistin niissä maneerisuutta.

Orwell korosti esseistiikkansa taiteellisia lähtökohtia, hän halusi nostaa poliittisen asiaproosan tavallista päivälehtijournalismia korkeammalle tasolle. Ensi silmäykseltä taiteelliset lähtökohdat saattavat herättää kummastusta, onhan Orwellin teksti hyvin riisuttua ja yksinkertaista, klassisen lauseen ihanteiden mukaista. Häntä ei parhaalla tai pahimmalla tahdollakaan voi nimittää hienostelevaksi tyyliniekaksi, kirjalliset finessit loistavat poissaolollaan. Mutta se oli toki tarkoituksellista, Orwellin esteettisen ohjelman mukaista.

Oman kirjoittajan huoneentaulunsa Orwell laati esseessään ”Politics and the English Language” (1946)

1) Never use a metaphor, simile or other figure of  speech which you are used to seeing in print.

2) Never use a long word where a short one will do.

3) If it is possible to cut a word out, always cut it out.

4) Never use the passive where you can use the active.

5) Never use a foreign phrase, a scientific word or a jargon word if you can think of an everyday English equivalent.

6) Break any of these rules sooner than say anything outright barbarous.

Jos Orwellin teksti on riisuttua ja yksinkertaista, se ei kuitenkaan koskaan ole latteaa, onttoa tai sävytöntä. Lukemalla tarkasti hänen esseitään ei voi olla ihastelematta hänen kielellistä musikaalisuuttaan ja lauserytmin tajuaan tai hänen kykyään valita aina se paras mahdollinen (ainoa mahdollinen) sana. Vaatii suurta uurastusta ja sinnikkyyttä sekä varmaan myös luontaista lahjakkuutta tulla niin virtuoosimaiseksi tekstintekijäksi kuin Orwell.

Ja sekin on syytä todeta, että vaikka Orwell ei sinänsä perustanut kirjallisista tempuista, hänen esseensä ovat väärällään hienostunutta ironian, sarkasmin ja kuivan huumorin käyttöä.

Minulle Orwell on ennen kaikkea esseisti, sillä hänen romaanejaan, kuten Eläinten vallankumous tai Vuonna 1984, en pidä mestariteoksina. Nuo kaksi mainitsemaani ovat etevästi rakennettuja ja tarkkanäköisiä poliittisia allegorioita, mikä ehkä onkin niiden kompastuskivi: ne menevät liikaa sanoma edellä ollakseen romaaneiksi riittävän monikerroksellisia.

Orwell kirjoitti myös kirjallisuuskritiikkiä, ja siinä yhteydessä hän esitteli näkemyksiään romaanitaiteesta. Nuo tekstit eivät anna minulle paljoakaan. Orwellin mielestä hyvä romaanikirjailija on ennen kaikkea hyvä tarinankertoja ja ihmismielen kuvaaja. James Joycea käsittelevässä esseessään Orwell myöntää Ulysseksen ansiot, mutta valittaa sen emotionaalista kylmyyttä (eli sitä että Joyce pyrki magnum opuksessaan muuhunkin kuin vain kertomaan hyvän ja koskettavan tarinan).

Ulysses has every merit except those that a novel ought to have. The Dead [novelli Dublinilaisia-kokoelmassa] would still be a good story if it were told in other words, but in Ulysses the words are already winning as against the subject matter.

Kaiken kaikkiaan Orwell suhtautui varauksellisesti modernisteihin, aikansa kirjallisiin vallankumouksellisiin. Hän ennusti, että tulevat polvet lukevat Setä Tuomon tupaa, mutta eivät välttämättä Virginia Woolfin tuotantoa. Tällaiset näkemykset kertovat toisaalta Orwellin tiukan klassisesta romaanikäsityksestä, toisaalta tietynlaisesta elitismin vastaisuudesta. Essays-kokoomateoksen esipuheen kirjoittanut John Carey puhuu Orwellin anti-intellektualismista ja homofobisesta halveksunnasta nynnymäisiä älykköjä kohtaan. Kunnon romaani oli Orwellille sellainen, jonka parissa tervehenkinen, sydämeltään sivistynyt kansanmies (common man) voi jalostaa itseään raskaan työpäivän päätteeksi.

Suurimpana brittikirjailijana Orwell piti George Gissingiä. Kuinka moni blogini lukijoista mahtaa olla kuullut Gissingistä?

Mutta vaikka Orwellin romaanikäsitykset eivät kaikkein edistyksellisimpiä olleetkaan, hän tuli sanoneeksi toki paljon sellaista kirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä, joka nykylukijoidenkin on hyvä pistää korvansa taakse. Esimerkiksi esseessä ”Literature and the Left” (1943) hän torjuu hyvin voimakkaasti ja perustellusti poliittisen oikeaoppisuuden vaatimuksen kirjallisuuden vastaanotossa. Vain typerykset arvottavat kirjailijoiden tuotantoa sen mukaan, pystyvätkö he hyväksymään hänen maailmankatsomuksensa tai yhteiskunnalliset näkemyksensä: ”The deadly sin is to say ’X is a political enemy: therefore he is a bad writer’. And if anyone says that this kind of thing doesn’t happen, I answer merely: look up the literary pages of the Left Wing press.”

Kommentit (11)

  1. Petteri Paksuniemi

    Paksuniemi tulee viidenkympin tuolla puolen ja panee tradiotnalistisen vs. liberalistisen humpuukin mullin mallin. Wait & see!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *