Antiaikalainen
Antiaikalainen

Poliittisia tunnustuksia

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut, äänestänkö tulevissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti en.

Michel Houellebecq kertoo Bernard-Henri Lévyn kanssa tekemässään keskustelukirjassa Ennemis publics, ettei ole koskaan todella tuntenut elävänsä demokratiassa eikä missään tapauksessa pidä itseään sitoutuneena intellektuellina (eikä oikeastaan intellektuellina ensinkään). Nuorena Houellebecq suhtautui vaaleihin omien sanojensa mukaan ”absurdilla vakavuudella”. Hän kulutti tuntikausia puolueiden vaaliohjelmien ja ehdokaslistojen analysointiin, kunnes lopulta tuskastui ja päätti haistattaa pitkät koko äänestämiselle.

”Minusta tuntuu, että elämme pikemminkin jonkinlaisessa teknokratiassa, eikä se mielestäni ole välttämättä huono asia”, Houellebecq kirjoittaa. Ilman sen suurempaa sarkasmia hän tuumii, että kenties teknokraatit ovat loppujen lopuksi viisaita ja oikeudenmukaisia, vaikka myöntääkin kokevansa monet byrokraattisen koneiston suoltamat lait ja säädökset, etenkin terveydenhuollon alalla, henkilökohtaisesti raastaviksi.

Olen samoilla linjoilla kuin Houellebecq. En koe eläväni demokratiassa vaan teknokratiassa. Rahoitusmarkkinat antavat suunnan päätöksille, jotka virkamiehet muotoilevat ja ministerit ajavat läpi poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Tässä näkemyksessä ei ole mitään omaperäistä, pikemminkin se on äärimmäisen banaali. Olen yrittänyt uutterasti suostutella itseäni uskomaan edustukselliseen demokratiaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen aktivisimiin, muutoksen mahdollisuuteen, mutta en ole onnistunut. Vaikka kuinka yrittäisin, en pysty olemaan varma siitä, että populistimme tai aktivistimme tekisivät valtaan päästessään vähemmän turmiollisia päätöksiä kuin teknokraatit eli tuo pahamaineinen virkamiesten ja karriääripoliitikkojen klikki. Ennen kaikkea: mieluummin teknokraatit kuin hoi polloi.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia suhtautua populisteihin ja aktivisteihin. Edelliset herättävät minussa enimmäkseen inhoa, jälkimmäisten seurassa yleensä kiusaannun. Lévy kirjoittaa Ennemis publics -kirjassa, että ihmiset, jotka tuntevat pakottavaa tarvetta sekaantua toisten asioihin ja muuttaa ihmiskuntaa mieleiseensä suuntaan ovat useimmiten roistoja tai vaarallisia sekopäitä. Tämä ei ole Lévyltä pelkkä laiska heitto, sillä hän on hankkinut runsaasti mainetta ja näkyvyyttä kampanjoimalla mitä erilaisimpien edistyksellisten kysymysten puolesta. Lévy myöntää huomionkipeyden ja turhamaisuuden vaikuttaneen hänen aktivismiinsa vähintään yhtä paljon kuin ylevien humanitääristen tekijöiden. Siinäpä se tuli sanotuksi. On toki olemassa edesmenneen Anna Politkovskajan kaltaisia pyhimysmäisiä olentoja, joiden urheutta ja uhrautuvaisuutta ajatellessani en voi olla tuntematta syvää liikutusta, mutta pidän heitä poikkeustapauksina. Valtavirtapolitiikassa heidän roolinsa on olla etäisyyksistä kuuluva omantunnon ääni. Valtaa he eivät koskaan saa, tai jos saavat, he tekevät lopulta vain vahinkoa itselleen ja muille. En äänestäisi Anna Politkovskajan kaltaisia ihmisiä vaikka voisin. Heidän kuuluu puhua, kirjoittaa, opettaa ja valistaa, toimia edustuksellisen demokratian, tuon viheliäisiä kompromisseja tuottavan koneiston, ulkopuolella.

Nuorempana suhtautumiseni politiikkaan oli sinisilmäisempää, aivan kuten Houellebecqillä. Olin idealisti ja romantikko, kun taas nykyisin olen pelkkä romantikko. Olen muistaakseni joskus tässä blogissa tunnustanut harkinneeni 1990-luvulla liittymistä SDP:hen. Onneksi tajusin, että SDP sellaisena puolueena, jollaiseksi olin sen kuvitellut, oli aikoja sitten kuollut ja kuopattu teknokraattivallan tieltä. Nykyisin SDP symboloi minulle koko perinteisen puoluejärjestelmämme karmeaa rappiotilaa. Puolueen peruskannattajat ovat kiinni menneisyyteen painuvassa teollisessa Suomessa, mutta puoluetta johtavat nuorehkot opportunistit, jotka yrittävät epätoivoisesti toistaa niitä imagotemppuja, jotka ovat tepsineet suuressa maailmassa.

Voiko olla mitään vastenmielisempää kuin puoluesihteeri Mikael Jungner, joka puhuu SDP:stä rakkauden puolueena ja julistaa että kaikki on mahdollista, kunhan vain ryhdymme ajattelemaan positiivisesti ja lakkaamme kuuntelemasta ”ankeuttajia” eli ihmisiä, jotka ovat tässä mainos- ja terapiapuheen turmelemassa maailmassa onnistuneet ihmeen kaupalla säilyttämään todellisuudentajunsa. SDP:lle annettu ääni ei ole ääni rakkauden puolueelle sen enempää kuin kokoomukselle annettu ääni ääni ”toivolle” tai keskustalle annettu ääni ääni ”uskolle”. Teknokratialle ne äänet menevät, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Virkamiehet ja virkamiespoliitikot, nuo pragmaattiset tosiasioiden ystävät, ovat miljoona kertaa sympaattisempia hahmoja kuin poliittiset huijarisaarnaajat, joiden vuoksi minun on mahdotonta rakastaa täydestä sydämestä äidinkieltäni. Aina kun kuulen Jungnerin (tai Pekka Himasen) kaltaisten helppoheikkien julistavan ilosanomaansa, tunnen suurta, pakahduttavaa raivoa, koska en voi olla ajattelematta, että nuo tyypit puhuvat samalla kielellä, jolla minä luen ja kirjoitan.

Houellebecq tunnustaa Ennemis publics -kirjassa, ettei pidä itseään kansalaisena ensinkään. Hän ei kykene samastumaan yhteiskuntaan, joka kieltää häntä esimerkiksi tupakoimasta julkisilla paikoilla. Julkiset paikat tuntuvat hänestä vihamielisiltä, ne pursuavat mielettömiä sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja. Liikuessaan kaupungilla Houellebecq pyrkii mahdollisimman nopeasti pääsemään pois ihmisten ilmoilta, yksityisiin tiloihin, omaan tai jonkun toisen asuntoon, sellaiseen paikkaan, missä saa olla erossa yhteiskunnasta.

Vaikka Houellebecqin perustelut tuntemuksilleen ovat minusta lapsellisia, pystyn ymmärtämään itse tuntemuksen. Minullakin on vaikeuksia mieltää itseni kansalaiseksi, ainakin aktiivisessa mielessä. Epäilemättä tähän vaikuttaa se, että asiani ovat niin sanotusti hyvin: en kärsi nälästä tai puutteesta enkä tunne itseäni sorretuksi. Jos asiani olisivat huonosti tai merkittävästi nykyistä huonommin, minussa kenties pihisisi idealismia ja jaksaisin paitsi äänestää vaaleissa myös kiivailla kaikenlaisisia epäkohtia vastaan. Ei ole mitenkään yllättävä havainto se, että silloin kun yhteiskunnassa vauraus ja aineellinen hyvinvointi levivävät laajalle, suuri osa kansalaisista passivoituu poliittisesti. He ovat niitä Nietzschen tarkoittamia viimeisiä ihmisiä, joita jaksavat kiinnostaa vain vähäpätöiset omaan arkeen liittyvät kysymykset.

Voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun äänestysprosentit alkavat voimakkaasti nousta, yhteiskunnan perustat järkkyvät pahemman kerran. Keskiluokan poliittinen aktivoituminen ja radikalisoituminen on aina hälyttävä merkki. En miellä itseäni keskiluokkaan, ainakaan henkisesti, mutta olisi typerää väittää, että poliittiseen aktiivisuuteeni eivät vaikuttaisi osittain samat asiat kuin tavalliseen porvariin (puhun nyt porvarista flaubertilaisessa mielessä, kuten aina tätä sanaa käyttäessäni). Jos en jaksa uskoa, että vaaleissa on kyse oman elämäni kannalta tärkeistä asioista tai että teknokraattisen meiningin jatkuminen on vaalituloksella aidosti kyseenalaistettavissa, en välttämättä jaksa äänestää. Niin se käy.

Avoimen yhteiskunnan siunaus on mielestäni siinä, että se mahdollistaa privat
isoitumisen. 1970-lukulaisille tiedostajille privatisoituminen oli kirosana, mutta itse koen oman tilan rajaamisen, syrjään asettumisen, ohuen kansalaisuuden voittopuolisesti myönteisinä asioina. Voin valita, elänkö samassa maailmassa Mikael Jungnerin ja Pekka Himasen kanssa vai 1800-luvun maailmassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tekstien kautta. Niin kauan kuin tällaiset valinnat ovat mahdollisia, jaksan pysytellä hengissä yhteiskunnassa, joka ehkä vastaa enemmistön ihanteita mutta ei alkuunkaan minun ihanteitani. Alistun enemmistön ”murskaavuudelle”, kuten Houellebecq asiantilaa kuvaa, vetäytymällä omaan kolooni, omiin yksityisiin paikkoihini.

Mutta kyllä privatisoitumiseen liittyy myös menetyksen tunne. Kaikesta huolimatta minussa aika ajoin pilkahtaa itsepintainen halu kokea laajempaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tuntea olevani mukana jossain itseäni suuremmassa. En siis voi sanoa olevani iloinen tai edes tyytyväinen, kun en keksi mielekkäitä syitä käyttää äänioikeuttani. Olisihan se elähdyttävää pudottaa vaalilippu uurnaan aitoa innostusta uhkuen. Eli te muut: äänestäkää ihmeessä. Älkää minusta välittäkö.

Kommentit (25)

  1. Tommi Melender

    ”Keskustelu on anonyymia. Sillä sen erottaa imagonrakentamisesta.”

    Vedit minut nyt kyllä ihan sanattomaksi.

    Hyvää yötä.

  2. heikki rönkkö

    TM:
    Populismi on mielestäni ihan osuva ja käyttökelpoinen määritelmä persuista. Soini itsekin on käsittääkseni sen hyväksynyt ja pyrkinyt antamaan sille myönteisen sävyn tyyliin ”jos on populistista kuunnella kansaa, niin sitten minä olen populisti…”

    Ehkäpä noin. Ja HS on populistien populisti; kaikkien niiden lapsenuskoisten ystävä jotka eivät turhaan viime sunnuntaina odottaneet ihmettä tapahtuvaksi kun politiikan nöyräksi pätkätyöläiseksi pyydetty Annika Saarikko, kirkkohallituksen ex-tiedottaja, astui tupaan HS:n toimittaja mukanaan.

    Mutta entä jos Soini onkin nationalisti, eräänlainen kansallissosialisti? Ei mikään pehmopopulisti halailemassa mummoja toreilla, vaan kovaan ja härskiin peliin valmis Jumalan sotilas, ministerimies syntyjään. Konsensuksen rakentaja vahvojen ehdoilla, historiantekijä, jollaista HS tänään pääkirjoituksessaan hakee. Kansallisen historian perinteen jatkaja lööpeistä huutavan Marskin kuvan edessä; vastustamassa asemäärärahojen supistamista ja intoilemassa reseviläisten rinnalla.

  3. Tommi Melender

    En malta olla linkkaamatta tätä uutista noihin aiempiin kommentteihini liittyen:

    http://www.aamulehti.fi/cs/Satellite/Kulttuuri/1194663570341/artikkeli/perussuomalaiset+eivat+kulttuurista+perusta.html

  4. aleksis salusjärvi

    Mä tunnen pohjanmaalta paremmin lakeuksien seutua, mutta eipä ole keskustalla vaihtoehtoja sielläkään. Paula Risikkokin on kuin oman kylän tyttö koko alueella, sellainen tomera ja herttainen, ja aina oikeassa.

    Maanviljelijäthän on konservatiiveja sisäänrakennetusti. Ne äänestää keskustaa, ettei mikään muutu. Ne äänestää keskustaa, koska niin on aina ennenkin tehty – ja ne on perkuleen tosissaan.

    ”Ei oo ollu tapana” kuvaa sanontana sitä, miten maailmassa on asioiden oltava. Ruoka on leipää, maitoa, perunaa ja lihaa – eikä mitään kotkotusta. Koko elonkehä tässä maailmassa kääriytyy poliittisesti keskustan ympärille, ja sen äänestäminen on eheyttävää ja ylläpitävää toimintaa. Ja kyllä sielläkin maailma hiljalleen muuttuu, Risikko on nainen ja vaikka tekeekin miehen hommia, niin silti aivan uskottava.

    Kyllä mä näen, että demokratia toteutuu noilla keskustan sydänmaillakin. Se on periaatteelista konservatiivisuutta, joka kuitenkin on tarkka eduistaan ja aina valmis romantisoimaan isänmaallisuutta ja maatalon isäntäperhettä.

    Tuli mieleen tuosta isojen puolueiden ja linjavetojen kehittelystäsi, että isäni äänestää usein epätodennäköistä nuorta jatkoonmenijää, koska silloin äänellä on suurempi painoarvo kohteelleen, hilkulle päässeetkin saavat kannustusta jatkaa. Politiikassahan äänestetään paitsi puoluetta myös henkilöä.

    …nämä huomiot noin niinkuin jälkihöpinöinä jo täysin muualle edenneeseen keskusteluun.

  5. heikki rönkkö

    Varmuuden vuoksi ilmoitan että en toissa päiväistä postausta kirjoittaessani tiennyt suurliikemies Hjallis Harkimon kutsuvan Timo Soinin kunniavieraakseen MTV3:een.

    Vaikka olisihan sen voinutkin arvata kun on lukenut gramscilaisen kulttuurihegemoniakritiikin perusteita (eliitti liittoutuu vaikka minkä belsebupin kanssa säilyttääkseen erityisetunsa), kuten senkin etteivät Hgin poliitikot uskalla vastustaa jos heille esitetään juutalaiselta kuullostavan säätiön museohanke.

    Jotenkin aikaa kuvaa myös Hgin piispan meno puhumaan sukupuolivähemmistöjen tilaisuuteen.

    Jos kuuluu mihin tahansa vähemmistöön, on Suomessa lähtökohtaisesti elämässä saamapuolella, ns. kantaväestöläisten puolestaan maksupuolella. Ymmärtääkseni tästä suomalaisuuden paradoksista syntyy legendaarinen brändäystarve määritellä niin monet asiat täällä erityistapauksiksi suhteessa yleisempään eurooppalaisuuteen.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *