Antiaikalainen
Antiaikalainen

Romaani kellariloukon otuksille

Ei transsendenssiä, ei valhetta, ei romaania.

Ja ennen kaikkea: ei juonta, etenkään rikosjuonta. Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä.

Mr. Smith ei ole jännittävä eikä siinä ole ”toimivia” henkilöhahmoja. Se ei käyttäydy niin kuin nykyromaanin odotetaan käyttäytyvän, koska Seppälä muistaa, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa.

Ja ennen kaikkea: romaani voi myös käyttäytyä sikamaisesti, evätä lukijalta harmittoman pikkuporvarillisen lukuelämyksen. Mr. Smith, kuten Seppälän muutkin myöhäisemmän tuotannon romaanit, on viuhuva sivallus filisterin poskelle.

Kun oikein muistelen tällä vuosituhannella ilmestyneitä kotimaisia proosateoksia, mieleeni tulee vain jokunen sellainen, joka on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Seppälän Routavuosi ja Paholaisen haarukka ovat sellaisia, ja luulenpa että Mr. Smith yltää niiden kanssa samaan kaanoniin.

***

Mr. Smithiä lukiessani tulin oivaltaneeksi, että lähestulkoon kaikki minulle tärkeät kirjailijat ovat sellaisia, jotka vetoavat minuun pikemminkin sensibiliteetillään ja tavallaan hahmottaa maailmaa kuin silkalla kirjallisella nerokkuudellaan. Tällaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Michel Houellebecq, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, E.M. Cioran ja Joseph Roth. On olemassa heitä parempia kirjailijoita, moniakin, jos tarkastellaan ankaran objektiivisesti, mutta ketkään muut eivät puhuttele minua kuten he.

En lue kirjoja viihtyäkseni tai saadakseni nautintoa, luen niitä tunteakseni oloni siedettäväksi. En hae kirjoista hupia vaan lohtua. Tämä kaikki juontuu varmasti nuoruusvuosien angstista, joka koetteli minua enemmän kuin monia muita. Muistan, kuinka ajelin yksikseni autolla päämäärättömästi vanhan kotikaupunkini kaduilla ja kuuntelin Joy Divisionia. Ulkona kulki ohitse ihmisiä, jotka lottosivat, katsoivat Napakymppiä ja äänestivät keskustaa. He eivät olleet ikinä kuulleetkaan Joy Divisionista. He eivät halunneet tietää siitä mitään.

Tunsin vuoroin raastavaa yksinäisyyttä ja raastavaa tylsyyttä. Halusin pois, jonnekin, mutta en tiennyt minne. Taudinkuva oli selvä, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Olin ja olen tyypillinen kellariloukon otus. Vaikka asuisin kymmenennessä kerroksessa ja ikkunoideni takana avautuisi auringossa kylpevä merenselkä, olen sittenkin kellariloukon otus. Pystyn mainiosti ymmärtämään E.M. Ciorania, joka kirjoitti nuorena Saksassa opiskellessaan olleensa yksinäisempi kuin ruumisarkussa. Ei angstini sentään Cioranin mittoihin yltänyt, mutta osaan kuvitella sen, mikä uupumaan jää.

Siinä vaiheessa, kun Joy Division ei enää auttanut, ryhdyin lukemaan kirjoja. Albert Camus’n Sivullinen taisi olla ensimmäisiä teoksia, jotka saivat minut ymmärtämään, etten ollut ihan yksikseni tähän maailman heitetty, vaan että kellariloukon otuksia on olemassa kokonainen veljeskunta, eläviä ja kuolleita. He pitävät yhteyttä lukemalla ja kirjoittamalla, vaikka eivät voi toisiaan tuntea. Samalla tietysti ymmärsin, etten ole mitenkään ainutlaatuinen. Kukaan ei ole. Olemme kaikki sarjatuotantoa, suurissa erissä valmistettuja, niin minun kaltaiseni kuin Alexander Stubbin tai Mikael Jungnerin kaltaiset. Minun kaltaisiani toki valmistetaan paljon vähemmän, koska yhteiskunnalla ei ole kovin paljon käyttöä kellariloukon otuksille.

Mr. Smith kuuluu niihin kirjoihin, joiden maailman pystyy tunnistamaan mikäli on tehnyt tuttavuutta raastavan yksinäisyyden ja raastavan tylsyyden kanssa. Siitä huokuu sama vakaumus kuin Cioranin, Bernhardin tai Houellebecqin teoksista – todellisuutta ei pidä pehmustaa ja vaimentaa jotta lukijalle tulisi mukavampi olo. Kuten Seppälä kirjoitti Routavuodessa:

”Jotta kirjallisuudella ylipäänsä voisi olla jotain merkitystä, sen täytyy ilmestymisympäristössään näyttää kummalliselta, oudolta, vääränlaiselta. Sen täytyy törröttää, sen kulmia ei saa pyöristää eikä sitä saa liukastaa anal glubella, vaikka juuri sitä halutaan. Kirjan on oltava kuin kunnon mela; kun sillä penetroidaan, lukijan on tiedettävä saaneensa, on käveltävä pari päivää hankalasti.”

Nuo lauseet tulevat useinkin mieleeni, kun luen sisäsiistejä, yhdentekeviä nykyromaaneja, jotka pyrkivät miellyttämään mahdollisimman monia ja olemaan loukkaamatta ketään.

Entäpä tunteet, eläytyminen? Eivätkö ne merkitse lukukokemuksessani mitään? Toki merkitsevät, mutta kuten olen monet kerrat sanonut, minulta tahtovat juonenkäänteet ja henkilöhahmot unohtua romaaneja lukiessa, alan haukotella ja nuokkua jos tehtäväni lukijana on vain seurata tarinaa tai antautua psykologisiin pohdintoihin. En samastu romaanihenkilöihin, hahmoihin kirjan sivulla, vaan kirjailijaan, hahmoon kirjan takana. Niin se on. Tekijä ei ole minulle kuollut!

Samaan hengenvetoon täytyy toki huomauttaa, etten ole niin nuija, että samastaisin Mr. Smithin kirjoittajan ja Porissa asuvan mieshenkilön nimeltä Juha Seppälä toisiinsa. Olen kiinnostunut edellisestä, en jälkimmäisestä, koska hän on minulle vieras.

(Kirjailijana olemisen oheisvahinkoihin kuuluu se, että välillä saa siviilihenkilönä tahtomattaan osakseen huomiota kaikenlaisilta hörhöiltä. Minulla ei tosin ole siitä paljon kokemusta, mutta jonkin verran kumminkin.)

Mr. Smithin vimmaisissa saarnajaksoissa Seppälä – tai pikemminkin kirjan kertoja – lukee madonluvut spektaakkelia palvovalle nykykulttuurille:

”Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

***

Miettiessäni Juha Seppälän kirjailijanuraa mieleeni tulee Paavo Rintala. Tuotantonsa alkupuolella Rintala kirjoitti tarinavetoisia, lavean eeppisiä romaaneja, mutta siirtyi myöhemmin kohti erittelevää ja pohdiskelevaa, esseististä muotoa. Tämä on yksi syy siihen, miksi arvostan Rintalaa. Hän olisi voinut kirjoittaa samat kirjat uudestaan, kuten keskivertokirjailija tekee, mutta sen sijaan hän ryhtyi määrätietoisesti avartamaan ilmaisukeinojaan. Samalla tavalla kuin Rintalan kehitys kirjailijana on edennyt myös Seppälän.

Seppälän varhaisia teoksia leimaa muotopuhdas modernismi tarkasti keskitettyine lauseineen. Lehtikritiikeissä häntä kiitellään edel
leen lakonisen lauseen voimasta, mutta itse en koe lausetta enää hänen proosansa itsestään selväksi perusyksiköksi. Seppälän uusimmissa romaaneissa on erilainen rytmi kuin varhaistuotannossa, hän kiihdyttää ja hidastaa paljon oikukkaammin ja ennakoimattomammin. Välillä ollaan kiinni modernistisen niukoissa havainnoissa ja tiiviissä dialogissa, mutta heti seuraavassa hetkessä kertoja äityy pitkään ja pidäkkeettömään lauseryöpytykseen.

Mr. Smithissä, kuten Routavuodessa ja Paholaisen haarukassa, Seppälä ei tee lausetta lauseen perään, vaan punoo lausemattoa, jossa havainnot, assosiaatiot, väitteet ja julistukset kieppuvat villisti kuin modernismin kahleista vapautuneessa proosarunossa. Seppälä ei enää keskitä, vaan laventaa, antaa mielikuvituksensa kirvota ajan ja paikan kahleista:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton, kuin kissa autiotalon nurkissa, kuin dvornikki kuolleessa Kannaksen huvilakaupungissa. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa. Joka lopulta haihtuu kuin viimeinen näky elämästä. Raha antaa vapauden. Sinänsä järkyttävää tietää, että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja sanonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää.”

(Tuo tekstijakso päättyy lopulta siihen, että Jouko Turkka lentää Saatanan kanssa Kuuhun ja katselee sieltä tuhoutunutta maapalloa.)

On hyvä, että Mr. Smithin kaltaisia proosateoksia kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa. Ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset romaanimuodosta ja romaanimuodon mahdollisuuksista, valavat edes hitusen uskoa siihen, että kaikki kertomakirjallisuus ei ole vielä tuudittautunut tuttuuden ja turvallisuuden tappavaan valheeseen.

Kommentit (41)

  1. Tommi Melender

    Hauska kuulla, että Mr. Smith ihastutti.

    Puhuessani sensibiliteetista en niinkään tarkoittanut, että se olisi jokin kirjasta täsmällisesti esiin nostettava ominaisuus.

    Sensibiliteettistä kirjoitan siinä merkityksessä, että Seppälän tapa kirjailijana hahmottaa, nähdä, kuvata ja tuntea maailmaa puhuttelee minua. Seppälän ja monen muun mielikirjailijani. Liitän siis sensibiliteetin tekijyyteen, tekstin takaa ja tekstistä välittyvään kirjailijan hahmon läsnäoloon.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *