Antiaikalainen
Antiaikalainen

Romaanin syntymä

”It is no coincidence that so many eighteenth- and early nineteenth-century novels are precisely about young men refusing to do what their fathers wish, refusing to take on the roles that their fathers have mapped out for them. Yet usually the hero ends up inheriting after all, though on his own terms. And this alerts us to a paradox faced by the novel. For if it throws off all external authority, where does it get its own authority from? The answer has to be: from the inspiration or experience of the novelist himself. But who confers this authority upon him. No-one but himself. From the beginning, then, the novel was caught in the same double-bind as Don Quioxte in giving himself a name and an ephitet, asserting its truth and the value of what it was doing (which genre-derived works had never needed to do since it was the tradition that provided them with these things), yet knowing at heart that these were assertions and nothing more.”
Gabriel Josipovici: What Ever Happened To Modernism? (Yale University Press 2010)

Kommentit (7)

  1. Tommi Melender

    Josipovicin herättämä polemiikki ja vastustus Britanniassa on ymmärrettävää, koska hän selvästikin kaivaa verta nenästään tölväisyillään, varmaan ihan tietoisesti. Esimerkiksi kehuttuaan Claude Simonia ja Robbe-Grillet’tä, hän heti piikittelee Philip Rothia ja Iris Murdochia.

    Perinteiseen hiottuun, hallittuun ja pidäteltyä älylistä ironiaa henkivään brittiläisen tradition mukaiseen esseistiikkaan mieltyneelle Josipovicin tekstissä on varmaankin ärsyttäviä elementtejä. Kyllä sieltä voi poimia yliampuvia sitaatteja moneltakin sivulta, jos niikseen tulee.

    Virkistävää Josipovicissa todellakin on, että hän ei palauta modernismia sellaisiin tuttuihin selityslinjoihin kuin teollinen vallankumous, modernisaatio jne. Eli hän ei näe modernsimin nousua niinkään rajautuneena historiallisena ilmiönä — 1800-lukukeskeisesti — vaan pikemminkin monipolvisempana kehityslinjana, jossa taide alkoi kyseenalaistaa ja uudelleenarvioida omia lähtökohtiaan ja ehtojaan.

    Tässä mielessä Josipovicin kirja on hyvä vastapaino vaikkapa Gay modernismikirjalle. Ja siinä mielessä palvelus myös kirjallisuusteoreettisemmalle tarkastelutavalle.

    Vaikka toki se on myös ärsyttävä kirja.

    Mutta kyllä hänen kriitikoillaan

  2. Teemu Manninen

    En ole tuota nimenomaista Josipovicin kirjaa lukenut, mutta The World and the Book, On Trust ja Writing and the Body ovat varsin hyviä. Mä en ole siltä koskaan vaatinutkaan mitään tieteellistä täsmällisyyttä, koska mun mielestä Josipovici on ennen kaikkea kirjailija joka purkaa auki omaa kirjoittamisen kokemustaan käsittelemällä omaa suhdettaan kirjallisuuteen, omiin esikuviinsa, traditioon siten kuin sen itselleen konstruoi. Vähän samalla tavalla kuin joku Eliot esseissään: ”objektiivinen korrelaatti” tai ”sensibiliteetin dissosiaatio” eivät ole tarkkoja termejä, mutta ei niiden ole tarvis ollakaan: niiden funktio on mielentää kirjallisuuden jatkumo sisäistettäväksi todellisuudeksi, ikään kuin omaksi sukuhistoriaksi: minusta tuli tällainen, koska vanhempani olivat tällaisia jne.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *