Antiaikalainen
Antiaikalainen

Runoutta, joka vaikutti

Vuoden toinen ostokseni on uusi peiliovi eteisen komeroon. Vanhasta särkyi lasi, ilkeästi.
Vuoden ensimmäinen ostokseni oli Paavo Haavikon Kootut runot, jonka Teos julkaisi hiljattain. Tällä ylen kookkaalla & painavalla 900-sivuisella järkäleellä rikkoisi peilioven lasin vaivatta. Jopa vähän paksummankin lasin.
Näillä kahdella tapauksella on kuitenkin vain ajallinen yhteys. Peilioven lasin hajottivat riehaantuneet koirat juuri kun olin uppoutunut Haavikon koottuihin.
Miksi Haavikon lyyrinen tuotanto on täytynyt taas niputtaa yksiin kansiin? Häneltähän on julkaistu koottuja runoja aiemminkin. No, ennen kaikkea siksi, että tämä uutukainen on se kootuista kootuin, lähestulkoon kaiken kattava laitos, johon sisältyy myös kokoelmien ulkopuolella julkaistuja ja kokonaan julkaisemattomia runoja. 
Minulla on ollut 1980-luvun lopulta saakka kaksi paksua Haavikon kokoomateosta Runot 1949-1974 ja Runoelmat. Ostin ne nuorena opiskelijana ja suurelta osin ne kasvattivat minusta kirjallisuuden lukijan, kokijan ja lopulta myös tekijän. Vuosien saatossa hyllyyni on kertynyt myös Haavikon yksittäisiä runokokoelmia, ei suinkaan kaikkia, mutta useimmat 1980-luvulta eteenpäin ilmestyneet.
Kun kuulin Teoksen julkaisevan Kootut runot, tiesin että minun on se hankittava.
Väitän, että 50 parasta sivua Haavikon runoutta ovat maailmankirjallisuuden ehdotonta huippua. Samaan ei minun asteikollani yllä kukaan toinen suomalainen runoilija, mutta tämä on toki täysin subjektiivinen näkemys. Myös Haavikon tuotannon perusosa, ehkä 300-400 sivua Kootuista runoista, on lyriikan riemujuhlaa. Huonoimmillaankin Haavikko oli Haavikko, hutaistun tuntuisistakin teksteistä paistaa hänen harvinaislaatuinen taitonsa ja herkkyytensä.
Moni pitää Talvipalatsia Haavikon runouden komeimpana saavutuksena. Ja ovathan sen villit kielellisten rekistereiden vaihdokset vaikuttavia ja tyhjentymättömiä. Talvipalatsin jokainen lukukerta on erilainen, aina sieltä paljastuu jotain uutta. 
Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin Puut, kaikki heidän vihreytensä, Haavikon ainoa 1960-luvulla julkaistu runokokoelma. Sen voi nähdä saranateoksena hänen tuotannossaan. Kuvallisuus ja keskeislyyrisyys saa rinnalleen laajakantoisempaa historian ja yhteiskunnan tarkastelua, joka leimaa vahvasti Haavikon myöhempää runoutta. Puut, kaikki heidän vihreytensä on kokoelmana rönsyilevä, mikä tekee siitä kiehtovan. Jos sen lukee kerralla alusta loppuun, pääsee monenlaisiin paikkoihin ja monenlaisille seuduille.
Tärkeitä kokoelmia minulle ovat myös vuosina 1987-1990 ilmestyneet Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästäToukokuu, ikuinen ja Talvirunoja. Se varmaankin johtuu siitä, että niiden ilmestymisen aikaan kirjoitin itse runoja ja Haavikko oli johtotähteni. En osaa lukea noita kokoelmia muistamatta erinäisiä tuokioita sähkökirjoituskoneen äärellä, kun tuntui maailman tärkeimmältä asialta kirjoittaa runokokoelma ja saada se julki parikymppisenä Haavikon tapaan.
Sain tehtyä ja julkaistua kokoelman tavoittelemassani aikataulussa, mutta runoilijaa minusta ei tullut. Olin aina prosaisti, runoilijanakin.
***
Haavikko on lyyrikkona niin voimallinen, että häntä on mahdoton hyväksyä kokonaan. Häntä vastaan tekee mieli myös kapinoida. 
Vuosien varrella on ollut aikoja, jolloin en ole halunnut tai voinut tarttua Haavikon runoihin. Olen ollut varma, ettei niitä kannata lukea enää, koska olen ne lukenut läpi niin täydellisesti, kokonaisvaltaisesti, lopullisesti.
Monet Haavikon lyyriikan korkeamodernistiset piirteet ovat saaneet osakseen kipakkaa arvostelua, joko suoraan eli yksilöidysti tai epäsuoraan eli viisikymmentälukulaiseen estetiikkaan yleisesti kohdistuen. Myös Haavikon oraakkelimaista kryptisyyttä on kritisoitu, jopa irvailtu.
Olen nyökytellyt Haavikko-kriitikoille, heillä on pointtinsa. Mutta aina kun olen palannut takaisin Haavikon lyriikan äärelle, se on voittanut minut puolelleen. Arvostelijat voivat sitä jäytää, mutta eivät murentaa. Haavikko on syvempi, väkevämpi, moni-ilmeisempi kuin kyseenalaistajansa. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen viisikymmentälukulaisista aikalaisistaan. Esimerkiksi Tuomas Anhavan lyriikka tuntuu kovin rajoittuneelta kaiken sen valossa, mitä myöhemmin on runoudessa tapahtunut.
En ole harjaantunut lyriikasta kirjoittaja, joten en rupea laatimaan pitkää analyysiä Haavikon tuotannosta. Haavikolta itseltään löytyy moniakin ohjelmanjulistuksilta maistuvia tekstejä, joista toiset ovat enemmän ja toiset vähemmän vakuuttavia. Alla oleva, Kootuista runoista sivulta 656 löytyvä runo, tiivistää varsin hyvin haavikkomaisen runousopin:

Runous ei ole vuodenaika / eikä sää / vaan ilmasto, / ei paikka eikä maisema vaan / yleispätevä talous ja historia / yhdessä talossa. / Elämää enempi intohimo. / Niin muurattu että niin monesta / kuin se on muurattu / se on saumatonta. / Saumat ovat kaikki näkyvissä, / erilliset kivet yhtä p
aatta.

Haavikon runous koostuu samaan aikaan yksityisistä ja yleispätevistä asioista, henkilökohtainen kokemus niveltyy talouteen ja historiaan. Subjekti ei ole itseriittoinen, itseensä sulkeutuva, vaan maailmassa toimiva, maailmaa ihmettelevä, kykenevä tuntemaan ”elämää enempi intohimoa.” Ja runo on orgaaninen kokonaisuus, vapaan mittaan kirjoitettu mutta vapaassa mitassaan tarkkaan sommiteltu, ”yhtä paatta”.
***
Paitsi että Haavikko on antanut minulle lukijana paljon hänen lyriikallaan on ollut myös laajempaa merkitystä elämässäni. 
Esseekokoelmassani Yhden hengen orgiat kerroin, kuinka löysin lukion viimeisenä vuotena Haavikon ja muutamien muiden modernistien runouden. Ennen sitä en juurikaan lukenut kirjallisuutta. En siis ole koskaan tehnyt tuttavuutta scifin, fantasian tai nuortenkirjojen kanssa toisin kuin monet sellaiset, jotka olivat yläaste- ja lukioikäisinä himolukijoita. Aloitin lyriikasta ja se eittämättä on vaikuttanut siihen, että minusta kehittyi lukija, jolle sanojen vivahteet ja kielen rytmi ovat kaiken perusta. En ole oikeastaan koskaan janonnut mukaansa tempaavia tarinoita saati pystynyt nauttimaan kirjoista, joissa muut asiat (kuten juoni ja henkilökuvaus) toimivat, mutta sanataiteellinen puoli töksähtelee.
Ensikosketukseni lyriikkaan ei ollut analyyttinen vaan affektiivinen ja emotionaalinen, jopa ruumiillinen. Mitä enemmän vietin aikaa Haavikon parissa, sitä tiukemmin runot kietoivat minut otteeseensa. En etsinyt niistä totuuslauseita vaan luin niitä vaistonvaraisesti. Ne olivat minulle sanoista tehtyä musiikkia: rytmi, sointi ja kuvallisuus merkitsivät enemmän kuin totuuslauseet. Parhaimmillaan runot auttoivat minut vaikeiden hetkien ylitse. 
Lukiovuosiani varjostivat epämääräiset ahdistuskohtaukset, joista en hulluksi leimautumisen pelossa hiiskunut kellekään. Sympaattinen hermostoni kiihtyi, hiki kihosi pintaan, kädet tärisivät ja happi tuntui loppuvan. Ahdistuksen hetkellä otin tavakseni toistella mielessäni lempirunojeni säkeitä. Se tepsi. Päälle vyöryvä paniikki väistyi ja sympaattinen hermostoni rauhoittui. Uskoin, ettei mikään pysty musertamaan minua niin kauan kuin muistan ulkoa Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman parhaat runot. Ne kulkivat kanssani pahan karkottavana loitsuna, ja kulkevat edelleen.
Haavikon 1980-luvun runokokoelmat ja proosateos Yritys omaksikuvaksi saivat minut kiinnostumaan taloudesta ja osakemarkkinoista. Ellei tällaista alttiutta olisi syntynyt, ansaitsisin kuukausipalkkani varmaan jotenkin muuten kuin kirjoittamalla näistä kovin epärunollisista asioista, joista Haavikko onnistui tekemään kirjallisuutta.
Olen ollut usein Haavikolle salaa kiitollinen siitä, että minusta ei tullut esimerkiksi kulttuuritoimittajaa. Elämäni olisi kapeampaa, jos palkkatyössäni kirjoittaisin toisten tekemistä kirjoista ja vapaa-ajallani kirjoittaisin itse kirjoja. Kun on päivän tuijottanut ruutua, jossa juoksevat pörssikurssit ja valuuttojen ja raaka-aineiden hintanoteeraukset, tuntuu mukavalta palata kotiin ja uppoutua lukemaan runoja tai esseitä.

Kommentit (22)

  1. juha saari

    Onko romanttinen Haavikko mahdollinen? Viiniä, kirjoitusta? (Se on haavikoista suosikkini, ja sen ensimmäisessä runossa on jotain komeeta; Viinissä ja kirjoituksessa ehkä uskon sen väitteeseen että kirjoittaa mitä tarkkoittaa.)

  2. Caligulan hevonen

    Tämä tulee vähän jälkikäteen, mutta ei ”porto perse vitulus est” mitään latinaa ole. Tarkoittanee: In porto Persae vitulos pascant ’persialaiset paimentavat satamassa vasikoita’.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *