Antiaikalainen
Antiaikalainen

Suomi-proosaa, osa 2


Olin tänään Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa, jonka piti alun perin käsitellä paneutumista vaativaa kirjallisuutta otsikolla ”Liian vaikeaa, kiitos.” Käsiteltiinhän siinä sitäkin. Suurta huomiota sai myös eilinen Suomen Kuvalehden juttu ”Romaani sairastaa”, josta kirjoitin edellisessä merkinnässäni. Keskustelu oli oikein hyvä, harmi etten voi linkata siihen, kun siitä ei taida mitään taltiointia olla. Panelisteina olivat kriitikko Mervi Kantokorpi, kustantaja Silja Hiidenheimo, kirjailija Anu Silfverberg ja minä.


Kuten eilen kirjoitin, Suomen Kuvalehden juttuun oli rakennettu hyvin poleeminen kärki, minkä vuoksi se on herättänyt ankaraa suuttumusta. Tosiasiassa siinä on paljon sellaisia asioita, joista kirjallisuusväen keskuudessa puhutaan jatkuvasti (valtaisat nimikemäärät, kirjallisen julkisuuden viihteellistyminen ja polarisoituminen muutamiin nimiin, kritiikin tilan kaventuminen ja laadun heikkeneminen, kirjoittajakoulumaisen otteen näkyminen teoksissa, keskentekoisen tai puolivillaisen materiaalin julkaiseminen jne.). Mielestäni juttu nostaa näitä asioita ansiokkaasti esiin, vaikka toki näkökulmia on tekstissä niin paljon, että juttu hajoaa vähän liiankin moneen suuntaan. Niinhän usein käy pitkissä aikakauslehtiartikkeleissa.

Miksi Suomen Kuvalehti päätti käsitellä aihepiiriä näin räväkällä otteella? Varmaankin tavoitteena oli herättää huomiota, nostattaa tunteita, saada aikaan keskustelua. Olen vähän skeptinen sen suhteen, millaista keskustelua tällainen juttu voi saada aikaan. Sanoinkin Fb:ssä, että tämä kuvio varmaankin menee niin, että jokainen joka asiakseen kokee, ilmoittaa mitkä kaikki asiat jutussa ovat pielessä ja se on sitten siinä. En ollut väärässä. Juuri niin kävi.

Malliesimerkki provosoitumisesta on Antti Majanderin tämänpäiväinen kolumni Helsingin Sanomissa. Häntä tuntuu kovasti paheksuttavan se, että tällainen juttu julkaistiin kirjamessujen aikaan. Eikö Suomen Kuvalehdellä ole mitään häpyä! Lisäksi hän ujuttaa kolumniinsa kilpailijaa eli Otava Mediaa nälvivän pikku uutisen: Otava oli vetänyt Suomen Kuvalehden skandaalinumerot messuständiltään. 

Paremmassa maailmassa Majander olisi käyttänyt näyttävän kolumnipaikkansa Hesarin kulttuurisivulla erittelemällä ja pohtimalla niitä asioita, joita Suomen Kuvalehdessä esiin nousee. Kirjallisuustoimittajana hän takuulla tietää, että niistä puhutaan laajalti, vaikka ei välttämättä isoilla kirjaimilla julkisuudessa. Sen sijaan Majander tyytyy vain vetämään herneet nenäänsä ja moralisoimaan kauniin kirjamessuharmonian rikkomisesta tällaisilla lehtijutuilla. Ei kyllä ole kirjallisuuden rakastajien touhuja tällaiset!

Voi kysyä, onko tämä ihan tervettä.

Seuraan aktiivisesti jääkiekkoa. Suomalaisessa kiekkojournalismissa on yhden kauden aikana lukuisia yhtä poleemisia tai vielä poleemisempia juttuja kuin tuo Suomen Kuvalehden juttu kirjallisuudesta. Avaintoimijoihin suhtaudutaan todella kriittisesti ja yksittäisten pelaajien esitykset ruoditaan armottoman rehellisesti, jopa inhorealistisesti välillä. 

Olisi mahdoton kuvitella, että Urheilulehden kiekkotoimittaja tekisi anttimajanderit ja paheksuisi jotain Urheilusanomien (ent. Veikkaajan) toimittajan poleemista juttua, kun se on julkaistu SM-liigaristeilyn kanssa samaan aikaan.


PS.


Kaiken hyvän päälle Hesari oli poiminut Suomen Kuvalehden jutusta minulta yhden sitaatin ja nostanut sen kuvan kanssa näyttävästi esiin kulttuurisivuillaan. Se kontekstualistoitiin niin, että mukamas kerron siinä lopullisen totuuteni suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Alkuperäisestä jutusta voi nähdä, mihin sanomiseni liittyy. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään yleistuomio kotimaiselle proosalle. 


PS 2 (Keskiviikkona 30.10.)

Elina Hirvosen tämänpäiväinen kolumni Hesarissa kannattaa lukea.

Kommentit (18)

  1. Helga von Köchel-Verzeichnis

    Täysin muun ammattialan edustajana, mutta uutterana kirjoittamisen harrastelijamaisena puuhastelijana hämmästyin SK:eä lukiessani, että tämä nimenomainen blogi, jota vastikään olen ryhtynyt seuraamaan, onkin suoraan Valtakunnan Verkossa ja äänensä kaikuu maalikylille asti. Täällä maalla me ei tiedetä ketkä on Big Names ja mitä Etu-Töölössä ollaan mieltä asioista, joista Eirassa kirjoitetaan.

    Mutta mitä itse SK:n juttuun tulee, niin se oli hyvä! Moni asia osui mielestäni naulan kantaan. Juttua lukiessani päätin laittaa kiitokset. En tiennyt, että kehäkolmosen sisäänpäinloiskivassa rapalammikossa juttu on jo herättänyt suuria tunteita, sillä lakkasin lukemasta Helsingin Sanomia sen sairastuttua tabloidiin. Tässä se nyt nähdään, miten siinä käy.

    SK:n juttu sisälsi runsaasti materiaalia, jota meikäläisten kirjallisuutta harrastavissa maallikkopiireissä on pitempään tuumailtu. Nimittäin, että palkitut kirjailijat eivät välttämättä tuotoksiltaan vastaa odotuksia. Se myös hämmentää, että kielellisesti ja älyllisesti luokattoman matalatasoista kirjallisuutta pääsee julkaistavaksi asti.
    Kaikenkarvaisia opportunisteja on liikkeellä, monenlaisia triptyykkejä julkaistaan ja yleisöä kosiskellaan joutavanpäiväisillä sarjakirjoilla.

    Moni kaipaisi älykästä ja analyyttistä, mutta leppoisaa, alunperinkin suomeksi kirjoitettua tekstiä.
    Enää ei puutu kuin se, joka sitä kirjoittaa.

    Otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä esseisteistä ja sarkastisen sanansäilän mestareista.

    Terveisin Helga von Köhler-Verzeichnis

  2. Anonymous

    Hei,

    itselleni SK:n juttu oli ihan avartava, vaikka sinänsä aihetta olen pohdiskellut paljonkin. Siinä kuitenkin aika laajalla skaalalla käytiin läpi eri ”ongelmia”.

    En tiedä, miten kukaan voi kokea hyökkääväksi ko. jutun. En ymmärrä, miksi kirjailijoita/ko. kenttää pitäisi kohdella silkkihansikkain; kirjallisuudella on kuitenkin moneen taiteenlajiin verrattuna vahva asema, joten ei sitä kukaan ole ”paskaksi” tavan takaa huutelemassa samaan tapaan kuin vaikkapa kuvataidetta.

    Kun kuitenkin syyttävä sormihan siinä osoitti ehkä eniten kustannuskenttään/aikamme lieveilmiöihin, ts. jos julkaistaan kamalan iso määrä kaikkea, ja sitten kirjailijat kärsivät pakkomielteestä julkaista kahden vuoden välein, niin… eihän siitä voi tulla kuin sutta ja sekundaa näin keskiarvoisesti. Ja onhan se nyt ihme, jos kirjallisuudentutkija ei voisi ruotia kenttää – hänellähän sitä kompetenssia siihen on! Muutenkin kommentit, myös sinun Tommi, olivat suhteellisen osuvia.

    Tietysti huippujakin on, kuten esiin nostettiin. Itselle kovimpana iskee Monika Fagerholm – jota liputtaisin kyllä kansainvälisen tason kovaksi kirjailijaksi. Muitakin on; mm. Marjo Niemi. Ehkä todellakin kuitenkin yleisellä tasolla käpretyminen keskiluokkaiseen elämään aiheissa – sekä siinä, ettei sitä ruodita kuin pintapuolisesti – vaivaa. Ei kirjan tarvitse olla ”poliittinen” pamflettimaisella tasolla, mutta vaikkapa Zadie Smith paljastaa teoksissaan yhteiskunnallista todellisuutta säväyttävästi; se on myös poliittista. Ehkä tällaista sSuomessa ei kauheasti ole..

    T: Ellu

  3. Tommi Melender

    Minuakin kieltämättä yllätti se, kuinka raivokkaasti jotkin kirjailijat ja muut alan ihmiset SK:n juttuun reagoivat.

    Se oli paketoitu mauttomasti, joo. Siinä oli paljon poleemista kärjistystä ja yleistystä, joo. Mutta silti.

    Jotkut (ei-kirjalliset) tuttavani ovat sanoneet, että Otavan päätös sensuroida lehdet ständiltään ynnä muu kuohunta synnyttää sellaisen vaikutelman, että tuo juttu on OIKEASTI vaarallinen. Että se paljastaa jonkin piilotellun, karvaan makuisen totuuden kotimaisesta proosasta.

    Miksi näin raivokas reaktio, jos juttu on vain ”mauton kärjistys” tai vastaavaa, kuten panikoijat samaan aikaan korostivat. Ymmärrän, että ulkopuolisille syntyy helposti tuollainen vaikutelma. Sensuurimeininki ja raivokkaat kieltoreaktiot ovat aina omiaan herättämään epäilyksiä.

    Kirjailijat aina sanovat, että pitäisi keskustella kirjoista eikä julkisuus saisi henkilöityä kirjailijoihin. Mutta jos kirjoihin suhtaudutaan vakavasti, jos niiden sisältö otetaan vakavasti, syntyy aina myös sellaista keskustelua, joka ei kaikista asianomaisista välttämättä ole mukavaa. Tämä SK:n juttu on saanut minut hiukan epäilemään, että ehkä jotkut kirjailijat haluavatkin keskustella siitä ”sisällöstä” vain omilla ehdoillaan. Jos keskustelu ei miellytäkään, se tuomitaan vääränlaiseksi.

    Kaikista kärjistyksistä ja ylilyönneistä huolimatta SK:n jutun asiasisällössä mielestäni ollut kuitenkaan mitään niin tavatonta, että siitä tervehenkisessä keskustelukulttuurissa kenenkään pitäisi polttaa päreiitään.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *