Antiaikalainen
Antiaikalainen

Syksyn odotetuin kirja! Lue kohupaljastukset!

Se on nyt vihdoin hyppysissäni, tämän syksyn odotetuin kirja. Ei, en tarkoita tätä, joka julkaistiin viime viikolla Tallinnassa kulttuuriministerimme poissa ollessa. Minulle kirjasyksyn tapaus on David Foster Wallacen elämäkerta Every Love Story is a Ghost Story, jonka on tehnyt amerikkalainen toimittaja D.T. Max. Hän on haalinut valtavat määrät kirjallista materiaalia ja jututtanut ison liudan Wallacen kanssa vuosien varrella tekemisissä olleita ihmisiä. Viime syksynä tavatessani Helsingissä Jefferey Eugenidesin tämä kertoi että Max oli ollut häneenkin yhteydessä, vaikka Eugenides ehti tavata Wallacen vain muutaman kerran ja olla jonkin verran kirjeenvaihdossa.

Olen lukenut elämäkerrasta vasta alle puolet, ja joudun pidättelemään itseäni, etten ryntäisi yhtä kyytiä loppuun asti. Siinä unohtuisivat ulkoilut ja ruokailut, eikä sellainen ole terveellistä. Teen elämäkerran pohjalta ynnä muusta Wallacea koskevasta syksyn aikana esseen, mutta tähän blogimerkintään ajattelin kepeällä otteella kirjata ylös muutaman elämäkertaan sisältyvän ”kohupaljastuksen”, koska meitä kaikkiahan sellaiset kiinnostavat tärkeistä kirjailijoista, vaikka muuta väittäisimme.

Amerikkalaisissa elämäkerran arvosteluissa on nostettu esiin se, että Wallace, uudemman polven jenkkiproosan merkittävin hahmo, ei ollut poliittisesti mitenkään edistyksellinen. Hän äänesti aikoinaan Ronald Reagania ja vuoden 1992 vaaleissa Bill Clintonin sijasta Ross Perot’ta. Wallace perusteli ystävälleen Perot’n kannattamista sillä, että tarvitaan riittävän sekopäinen tyyppi laittamaan jenkkitalouden ongelmat kuntoon.

D.T. Maxin mukaan Wallacen poliittisessa identiteetissä yhdistyvät keskilännessä vietetyn lapsuuden perua oleva konventionaalisuus ja tyttöystävien miellyttämiseen tähtäävä kampushenkinen liberalismi. Wallace ei ollut erityinen naisten suosikki ennen kuin hankki yliopistossaan nuoren neron maineen. Naiset olivat Wallacelle kuin toinen manner, vierasta maaperää, jonka hän halusi kovasti valloittaa. Joskus hän, Infinite Jestin kaltaisen mestariteoksen kirjoittaja, tulikin pohtineeksi ystävälleen Jonathan Franzenille, onko hänen suurin pyrintönsä elämässä sittenkin vain saada työntää peniksensä mahdollisimman moneen emättimeen. Ei ihme, että naisten perään näin kovasti oleva kaveri oli halukas näyttelemään vähän liberaalimpaa ja edistyksellisempää kuin olikaan.

Tämä elämäkerran anekdootti tuo mieleeni Michel Houellebecqin Alkeishiukkasten toisen päähenkilön Brunon, joka maanisessa vimmassaan harkitsee Front Nationalin kannattajaksi ryhtymistä, kunnes tajuaa, että ainoa mahdollisuus hänelle saada naisia on pitää kiinni vasemmistohumanistin imagostaan. Brunon mukaan oikeistolaisia naisia ei ole, tai jos on, niin he antavat vain laskuvarjojääkäreille. No, Wallacella tuskin yhtä railakkaita oikeistoradikaaleja tendenssejä oli, mutta aikamoisena yllätyksenä voi hänen kohdallaan pitää Reaganin äänestämistä. ”Wallace was politically fairly conservative”, D.T. Max tiivistää. Omakohtaisia poliittisia suunnitelmia Wallace ei kuitenkaan koskaan elätellyt, etenkin kun taistelu kliinistä depressiota vastaan varjosti koko hänen aikuiselämäänsä. Kuten hän itse sanoi: kukaan ei äänestäisi tyyppiä, joka on ollut hullujenhuoneessa.

Ehkä Kansan Uutiset voisi tehdä Wallacen elämäkerran pohjalta jutun, jossa kerrottaisiin uuskonservatismin ujuttautuneen salakavalasti avantgardistisen amerikkalaisen proosan huipulle. Samainen lehtihän on jo kertonut, että meillä kotimaassa esseistiikkaa hallitsee uuskonservatismi.

Toki taiteellinen uudistushenki ja poliittinen konservatiivisuus ovat monesti ennenkin kulkeneet käsi kädessä. Muistellaan vaikkapa T.S. Eliotia, aikansa johtavaa kokeellista runoilijaa, joka oli vankkumaton traditionalisti ellei peräti taantumuksellinen.

Nyt kun olen heittänyt Kansan Uutisille täkyn Wallacen elämäkerrasta, heitän vielä iltapäivälehdillekin. Elämäkerran mukaan Wallace ryhtyi runoilija Mary Karrin kanssa seurustellessaan hankkimaan asetta tuntemaltaan alamaailmaan tyypiltä suunnitellessaan Karrin aviomiehen murhaamista. Siinäpä lööppi: ”Jenkkiproosan suurin nero hautoi rakastajansa aviomiehen murhaa!” Enpä kuitenkaan usko, että hän olisi moiseen veritekoon koskaan ryhtynyt. Vaikka Wallacella oli ihmisenä pimeät puolensa, kuten elämäkerrasta tai vaikkapa lyhytproosakokoelma Brief Interviews with Hideous Menistä voi päätellä, hän kuitenkin oli pohjimmiltaan lämmin, kunnollinen ja rakastamaan kykenevä persoona. Nuo murhasuunnitelmat selittynevät hänen pahenevilla henkisillä ongelmillaan. ”Elämäni pelottavin päivä”, Wallace kommentoi myöhemmin epísodia.

Suomessa Wallace on valitettavasti jäänyt häntä huomattavasti vähäarvoisempien jenkkiprosaistien pimentoon, joten Kansan Uutiset ja iltapäivälehdet tuskin noihin ehdottamiini kohujuttuihin tarttuvat. Toivon kuitenkin, että monet suomalaiset lukijat tarttuvat Wallacen tänä syksynä julkaistavaan ensimmäiseen suomennettuun teokseen Hauskaa mutta ei koskaan enää, jonka kustantaa Siltala.

Kommentit (19)

  1. Arto
  2. Tommi Melender

    Enpä ihmettele Ellisin reaktiota.

    Wallace ei pitänyt Ellisiä kirjailijana suuressa arvossa, ja toi sen myös ilmi.

  3. Anonymous

    this is water puhe on tullu katsottua muutamaan kertaan ehdotuksia mistä kannattaisi aloittaa wallacen lukeminen?
    Riikalle kiitos että opetit mulle uuden sanan ”prestiisi” jota en tule koskaan käyttämään olisi pitänyt tajuta englannin kautta mutta en tajunnut ja nyt tuhlasin aikaani sanan ettimiseen ja se jäi mun mieleen enkä saa sitä pois enkä voi sitä käyttää koska en halua kuulostaa teennäiseltä mulkulta. Anteeksi Riikka se oli varmaan jotain muuta sun tekstissä mikä satutti mun haurasta mies egoa ja sai mut vihaseksi.

  4. Tommi Melender

    ”ehdotuksia mistä kannattaisi aloittaa wallacen lukeminen?”

    Viime syksynä ilmestynyt suomennoskokoelma Wallacen esseistä voi olla hyvä tapa aloittaa.

    Esseiden kautta voi sitten edetä Wallacen novelleihin ja lyhyt proosaan, joita on siis kolme kokoelmaa. Ne kannattanee lukea aikajärjestyksessä eli vanhimmasta uusimpaan: 1) Girl with Curious Hair 2) Brief Interviews with Hideous Men ja 3) Oblivion.

    Infinite Jest on tietysti se tärkein juttu Wallacella, mutta sitä ei ehkä kannata yrittää ihan kylmiltään vetäistä, ja sille kannattaa varata riittävästi aikaa, minulla esimerkiksi meni sen lukemiseen kuutisen viikkoa.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *