Antiaikalainen
Antiaikalainen

Tappioiden ylistys

Tänään alkavat jääkiekon MM-kisojen mitalipelit. Suomi ei ole niissä mukana. Harmittaako minua? Ei tippaakaan. Ne vuodet, jolloin olin voiton huumaan addiktoitunut kiekkofani ovat onnekseni takanapäin. Teinivuosinani Suomi jahtasi epätoivoisesti ensimmäistä MM-mitaliaan ja minä odotin ja jännäsin sitä pakkomielteisesti. 1990-luvun puolivälistä leijonajoukkue on voittanut mitaleita säännöllisesti, eikä minulla ole enää pakkomielteitä arvokisamenestyksestä. Seuraan Suomen pelejä enimmäkseen rauhallisena ja levollisena. Välittömässä tunnekuohussa tappiopelit toki harmittavat, mutta pettymys haihtuu saman tien, kun lähden iltakävelylle koiran kanssa.
Saatuani tervettä henkistä välimatkaa jääkiekkoon, olen ruvennut ajattelemaan, että jos kiekkoilussa on jotain spirituaalista, se tulee esiin nimenomaan tappioiden hetkillä. Eivät tappiot sinänsä jalosta, mutta ankarien pettymysten yhteydessä maailmassa olemisemme perusteet voivat näyttäytyä selvemmin kuin tavallisesti. Umberto Ecolla on oivaltava essee kirjallisuuden tehtävistä ja merkityksestä, ja siinä hän sanoo, että kirjallisuus ei tee meistä parempia ihmisiä tai auta elämään onnellisempaa elämää, vaan opettaa meitä – kuolemaan. Maailmankirjallisuus on valmiiksi kirjoitettuja tarinoita, joita emme voi muuttaa oikkujemme mukaisiksi. Ne ovat mitä ovat, halusimme sitä tai emme, ja juuri tämä kohtalonomaisuus, suoranainen repressiivisyys, tekee niistä yleispäteviä. Ne koskettavat meitä kaikkia, kuten sairaudet ja kuolema. Samalla ne myös kertovat meille: et ole yksin, olemme kaikki samassa veneessä. Jos jääkiekolla on jotain syvempää annettavaa, puhtaan kokemisen hetkistä nousevaa lohdutusta, se liittyy luullakseni juuri noihin Econ kuvaamiin asioihin. Voitot luovat kuolemattomuuden harhan, valheellisen käsityksen voimastamme ja merkityksestämme, mutta tappioiden hetkillä meillä on mahdollisuus nähdä asiat oikeassa mittakaavassa. Tappiot voivat koulia, kuten kirjallisuus tai elämä. Kunhan vain on vastaanottavainen mieli.
Harvoin, jos koskaan, näkee seesteisesti tappioon suhtautuvia jääkiekkoilijoita, vaikka häviäminen on paljon yleisempää kuin voittaminen. Maailman kovatasoisimmassa sarjassa NHL:ssä pelaa 30 joukkuetta, ja vain yksi niistä voi kulloinkin olla mestari. Yksinkertainen laskutoimitus osoittaa, että pitkän ja raskaan kauden päätteeksi 25 NHL-pelaajaa saa nauttia voiton huumaa, mutta 730 poistuu kesälomille tappio niskassaan hävittyään ratkaisevan pudotuspelin tai jäätyään kokonaan pudotuspelien ulkopuolelle. Kun Pittsburgh Penguins kärsi Stanley cupin finaaleissa vuonna 2008 tappion Detroit Red Wingsille, tuolloin Pittsburghia edustanut suomalaishyökkääjä Jarkko Ruutu sanoi televisiohaastattelussa, että sellaista asiaa kuin toiseksi paras ei ole olemassa, kaikki muut paitsi mestarit ovat häviäjiä.
Olen monet kerrat kuullut tai lukenut pelaajien ja valmentajien sanovan, että oppiakseen voittamaan on opittava häviämään. Yleensä nuo kommentit ovat fraasimaisia, ulkoa opittuja. Niistä huokuu ajatus, että tappio ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin menetetty voitto, voittamisen vastakohta. Tappiolla ei ole muuta virkaa kuin kasvattaa nälkää ja taistelutahtoa. Ketään ei kiinnosta hyödyntää tappioita Umberto Econ hengessä, kuolemisen vaikean ja harvinaisen taidon opetteluun. Jääkiekkoa väitetään kovien ja rohkeiden miesten peliksi, mutta se taitaa olla pikemminkin pelkureiden peli, pelkureiden, jotka eivät uskalla olla voittamatta. Neuvostoliiton takavuosikymmenten huippuvalmentaja Anatoli Tarasov sanoi, että pelkurit eivät voi pelata jääkiekkoa, mutta voivat voittaa itsensä ja tulla jääkiekkoilijoiksi. Lausuma olisi ollut nerokas, jos Tarasov olisi tarkoittanut sitä, mitä sanoo. Mutta ei hän ajatellut, että pelaajien täytyisi opetella näkemään tappioissa syvempiä merkityksiä sen sijaan että pitävät niitä vain menetettyinä voittoina. Tarasov halusi luoda ihmiskoneita, jotka ovat olemassa voittaakseen mestaruuksia.
Pelaajien pelkuruutta lisää ns. suuri yleisö, joka vaatii menestystä hinnalla millä hyvänsä ja pitää häviöitä itseensä kohdistuvana petoksena. Se on nähty tänäkin vuonna Suomen kompuroidessa avausottelussaan Tanskaa vastaan ja hävittyä puolivälierässä Tshekille. Kiekkotoimittajat esiintyvät ns. suuren yleisön äänitorvina ja tivaavat tappioiden jälkeen pelaajilta ja valmentajilta syitä siihen, miksi nämä riistivät kelvottomilla esityksillään kiekkokansalta tilaisuuden päästä juhlimaan kauppatorille maailmanmestaruutta. Kuinka virkistävää olisikaan joskus kuulla pelaajien ja valmentajien vastaavan tälle jokakeväiselle kansantuomioistuimelle, että vain moukat janoavat voittoja ja mestaruuksia.
Missä olisi sellainen hyveellinen totuudenpuhuja, joka lausuisi kiekkokansalle sen mitä se ansaitsee kuulla: ”Olisitte kiitollisia siitä, että vuodatamme viimeisen hikipisaramme järjestääksemme teidän tylsään, turvalliseen ja tasapaksuun elämäänne jännityksen hetkiä. Älkää tulko vaatimaan meiltä tämän enempää, saatte syyttää vain itseänne, jos olette liian typeriä ja ahneita eläytymään tappioihin ja ymmärtämään niiden arvoa.”

Kommentit (9)

  1. Anonymous

    Näkisin, että utopismi ja realismi ovat ihmiselämän kaksi lainalaisuutta. Realismi kieltää metafyysiset varaukset (Jumala on kuollut!) ja sateenkaaren päässä olevan aarteen. Realismi vapauttaa elämään tätä hetkeä, näkemään hetken tarkasti, antamaan kaikkensa jne. Elämän hiipumisen ymmärtäminen voi olla myös taakka, kuiluun katselija voi muuttua itse kuiluksi.

    Utopismi varaa olennaisimman sateenkaaren päähän. Se vapauttaa toisella tavalla kuin realismi. Se on luottamusta, iloa ja vapautuneisuutta, mutta joku voi sanoa, että se ei ole rehellistä. Utopismi voi vaarantaa myös asioita suuressa mittakaavassa, kun se sekoitetaan esimerkiksi politiikkaan. (kommunismi) Onnellisuutta myös vaanii alituisesti kyllästyneisyys, banaalius ja tylsyys. Utopismin keveys vapauttaa kuitenkin puuhailuun.

    Ihmisen tulee valita onnellisuuden ja totuudellisuuden väliltä. Viiltävän ironista on kuitenkin se, että mikäli vaihdat toisesta toiseen, toteat eläneesi siihen asti väärällä tavalla. Liittääkseni tämän kirjoituksen jollakin tavalla alkuperäiseen aiheeseen: mikäli jääkiekkoilijat ymmärtäisivät realismin elämän painon, he tuskin pelaisivat jääkiekkoa.

    1. Tommi Melender

      ”Utopismin keveys vapauttaa kuitenkin puuhailuun.”

      Oma kokemukseni on päinvastainen. Kun tajuaa oman mittakaavansa eikä haihattele, voi puuhastella mitä lystää pelkäämättä menettävänsä mitään elämää suurempaa.

      ” mikäli jääkiekkoilijat ymmärtäisivät realismin elämän painon, he tuskin pelaisivat jääkiekkoa.”

      Miksi ihmeessä eivät pelaisi?

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *