Antiaikalainen
Antiaikalainen

Tiiliskivet saavat odottaa

William T. Vollmannin 811-sivuinen Europe Central on mainio romaani. En tosin ole vielä lukenut sitä läpi. En ole voinut, koska uuden vuoden lupaukseni estää minua kahlaamasta yli 500-sivuisia teoksia ennen ensi kesää. Tiiliskivistä pidättäytyminen johtuu tämänhetkisiin kirjallisiin hankkeisiini liittyvistä käytännön syistä.
Olen kuitenkin lueskellut Europe Centralia riittävästi vakuuttuakseni sen laadukkuudesta. Teoksessa on episodimainen rakenne, joten siitä voi poimia herkkupaloja kuin seisovasta pöydästä. Yksittäiset luvut sijoittuvat vuoroin Neuvostoliittoon ja Saksaan, aikajänne kattaa vuodet 1914-1975. Jos olisin kirjallinen mainosnikkari luonnehtisin Europe Centralia vaikuttavaksi panoraamaksi 1900-luvun autoritaarisesta Euroopasta. Mutta koska en ole, totean vain sen olevan helvetin tiukkaa proosaa.
En uskalla kehua Vollmannia enempää, koska uuden vuoden lupaukseni voisi joutua liian kovalle koetukselle.
Mikähän siinä on, että useimmat nykyromaanit asettuvat säädylliseen 250-350 sivun mittaan? Juuri muut kuin dekkaristit ja trilleristit eivät rohkene julkaista kammottavan paksuja järkäleitä. Taustalla lienee niin taiteellisia ja kaupallisia kuin yleisempiä kulttuurisia syitä. 1800-luku oli romaanitaiteen kukoistuskautta, ja silloiset prosaistit sulloivat yksiin kansiin käsityksensä ihmisestä, yhteiskunnasta ja koko aikakaudesta. Modernismi katkoi suuret linjat, nosti rakenteiden sijasta keskiöön olosuhteet, yksittäiset tilanteet, joiden taustalle piirtyi hämäränä, absurdina ja uhkaavana jotakin sellaista, minkä saattoi halutessaan ymmärtää vallitsevaksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.
En silti julista kirjallisia tiiliskiviä kuolleiksi. Kyllähän ne vieläkin iskevät lujaa, silloin kun niissä on riittävästi voimaa takana. Luettuani viime kesänä David Foster Wallacen tuhatsivuisen Infinite Jestin vaatimattomamman mittakaavan romaanitekeleet eivät tuntuneet pitkään aikaan miltään. En ole tainnut vieläkään toipua siitä tällistä.

Kommentit (9)

  1. Tommi Melender

    ”Teksti olisi vaatinut tiivistämistä, karsimista ja keskittämistä. Kustannustoimittaja on jättänyt työnsä tekemättä.”

    Nämä ovat niitä kriitikoiden vakiofraaseja. Siitä kiitollisia, että niitä voi työntää melkein mihin tahansa.

    Kuten fraasit ja hokemat usein, ne monesti pikemminkin hämärtävät kuin avartavat tulkintaa ja ymmärrystä.

    Kohtuuttomuudesta en osaa sanoa mitään, koska en ole sitä lukenut. Saision monesta aikaisemmasta teoksesta olen kyllä pitänyt. Hänellähän on ollut myös hyvin tiivistä, keskitettyä kerrontaa.

  2. Ripsa

    Saisio ei kirjoita pitkää pötköä, vaan katkoo, vaihtaa näkökulmia, käyttää repliikkejä niin että pituus on kyllä oikeastaan näennäistä.

    Pituudesta kun puhutaan, niin onko sitten niin että ihmiset eivät enää kykene lukemaan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tai Karamazovin veljeksiä?

    Se on minusta kyllä oikeinkin valitettavaa, sillä monet trilogiat, kuten parastaikaa Teemalla menevä filmatisointi Sholohovin Hiljaa virtaa Don-eepoksesta, ovat sellaisia klassikoita jotka rakentavat perusmaailmankuvaa.

    Pitäisiköhän maailmankuvan rakentaminenkin nyt vielä perustella? Että eikö tulla toimeen oikein hyvin ilmankin kaikealla sillä mitä raha ostaa?

  3. Tommi Melender

    ”Saisio ei kirjoita pitkää pötköä, vaan katkoo, vaihtaa näkökulmia, käyttää repliikkejä niin että pituus on kyllä oikeastaan näennäistä.”

    Niinhän Saisiolla on ollut tapana tehdä. Kohtuuttomuuden lukeneilta olen kuullut, että tällä kertaa Saisio vyöryttäisi leveämmällä rintamalla. Mutta kuten sanoin, en ole kyseistä romaania lukenut.

    Pohjantähti-trilogiahan oli ilmestyessään kovasti uuden polven modernistien hampaissa. Linnan lavea romaaniepiikka istui mahdollisimman huonosti sen aikaisiin tyyli-ihanteisiin.

  4. valopilkku

    Littelin romaanissa minusta on vaikuttavaa se, miten äärimmäistä pahaa on kuvattu äärimmäisen rationaalisuuden ja loogisuuden seurauksena; etenkin viihteessä kuvataan natsi-Saksaa huutavien, räyhäävien, muka ”hullujen” upseerien kautta. Päähenkilössä Maximilian Auessa kuiva ”järki” tiivistyy. Keskustelu keskitysleirivankien ruokavaliosta on karmea ja ällistyttävä, siihen osallistuvat niin virkamiehet kuin lääkärit ja ravintotieteilijätkin.
    Olen samaa mieltä, että Auen seksuaalielämä, fiksoituminen sisareen ja kalseat homosuhteet pikemminkin vähentävät kuin lisäävät kuvauksen intensiivisyyttä. Mietin mikä oli eräs syy siihen, että Littelin tekstiä oli raskas lukea. Hän ei käytä yleensä lainkaan vertauksia, metaforia, vaan teksti etenee kansliakielen tasaisuudella.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *