Antiaikalainen
Antiaikalainen

Tunteen vallassa

Eräs tuttuni inhosi vuosikaudet Michael Schumacheria, syytti häntä itserakkaaksi, ylimieliseksi, tunteettomaksi. Sitten Schumacher voitti jonkin kisan ja saavutti jonkin merkittävän rajapyykin (älkää kysykö tarkemmin, en ole ikinä piitannut formuloista) ja pillahti kisan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa televisiokameroiden edessä itkuun. Tuttavani käsitys Schumacherista muuttui kerta heitolla. Sen jälkeen hän ei ole lausunut saksalaisesta formulasankarista poikkipuolista sanaa. Niin se käy.

Sentimentalismi hallitsee maailmaa, ja usein sentimentalismi nyrjähtää suoranaiseksi tunteiden pornografiaksi (kukapa ei muistaisi vaikkapa prinsessa Dianan kuoleman synnyttämää järjettömyyksiin paisunutta suruorgiaa). Suurta yleisöä on lähestulkoon mahdotonta taivutella ja ylipuhua punnituilla argumenteilla järkisyihin vedoten. Vaaditaan paatosta ja värinää, mielellään pari kyyneltä silmänurkkaan. Hyvin tunteva ihminen on parempi ja luotettavampi kuin hyvin argumentoiva. Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan aiheesta lisää, suosittelen Theodore Dalrymplen kirjaa Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality. Mutta varoitan: sitä voi olla vaikea saada käsiinsä, esimerkiksi Amazonista se oli myyty loppuun kun hiljattain katsoin. Uusia painoksia odotellessa kärsimättömät voivat lukea vaikka uuden Kerberoksen, jossa on Timo Hännikäisen arvio kyseisestä kirjasta.

Minua rupesi askarruttamaan, vaikuttaako elämänmenoamme hallitseva sentimentaalisuuden kultti kirjallisuuteen. Todennäköisesti vaikuttaa, eihän kirjallisuus ole kulttuurin valtavirroista eristyksissä oleva saareke. Nyyhkyromaaneja on tietysti julkaistu ja luettu aina, mutta olen taipuvainen yhtymään Martin Amisin esittämään arvioon, jonka mukaan nykypäivän kirjallisuuskritiikeissä ja -keskusteluissa romaaneilla on taipumus typistyä pelkiksi henkilögallerioiksi. On täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä. Ihmiset haluavat samastua, myötäelää, nauraa, itkeä, voivotella, taivastella, huokailla ja huohottaa romaania lukiessaan. Tunnetta peliin!

Voisi kuvitella, että sentimentaalisuuden kultti vahvistaa sellaisen karkean, lukijaa manipuloivan fiktion asemaa, joka (David Foster Wallacen sanoin) on kuin ”televisiosarjaa kirjan sivuilla”. Saatan olla vainoharhainen, mutta mielestäni Jonathan Franzenin (yli)kehutussa Freedomissa heijastuu tämä ajan henki ikävällä tavalla, enkä voinut kirjan saippuaoopperamaista loppujaksoa lukiessani välttyä ajattelemasta, että tässä yritetään lypsämällä lypsää lukijasta vahvaa tunnereaktiota. Freedomiin verrattuna Franzenin edellinen romaani, vuonna 2001 ilmestynyt Muutoksia on ihmiskuvaltaan häijyn sarkastinen, jopa depressiivinen.

”Uskon, että tarvitsemme synkkinä aikoina onnellisia loppuja”, Franzen sanoi eräässä haastattelussa Freedomin ilmestyttyä. Jos vähän venytän noita sanoja, niin niistä on luettavissa ajatus, että kirjailijan ei ole pelkästään kirjoitettava hyvin vaan myös ”tunnettava hyvin”, voitettava lukijat puolelleen omalla suurisydämisyydellään.

On varmasti paljon sellaisia, jotka pitävät niin Franzenin kirjaa kuin hänen haastattelulausuntojaan vilpittöminä. Minä kuitenkin olen kyyninen surkimus enkä kykene liikuttumaan käskystä. Jos kirjaa lukiessa joskus nyyhkäisen, se tapahtuu täysin vahingossa.

Psykologinen henkilökuvaus toki kuuluu romaanitaiteen traditioon, mutta omasta näkökulmastani (kirjailijana ja lukijana) se on vähiten kiinnostavin ulottuvuus fiktiossa. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi henkilöhahmojen pitäisi kasvaa romaanissa ”ehjiksi ja kokonaisiksi” persooniksi. Miksi ne eivät voi yhtä hyvin hajota ja pirstoutua, kutistua alati pienemmiksi? Mielestäni ajatus jostakin mystisestä syvästä minuudesta, jota henkilöhahmot ilmentävät puheillaan ja toiminnallaan on pahasti harhainen. En usko sellaiseen. Mitä ehjimmiksi ja kokonaisimmiksi kirjailija kuvaa henkilöhahmonsa, sitä vieraammilta ne minusta tuntuvat.

No jaa. Ehkä minä vain olen myötäelämiseen ja empatiaan kykenemätön yksilö. Tunteeton paskiainen.

Kommentit (42)

  1. Kristina Carlson

    Kiitän huomaavaisuudesta! Vaikka nimi ei ole kummempi, se voidaan (puheen perusteella) kirjoittaa: Christina Karlsson, Kristiina Karlson jne. monta variaatiota samasta. Annan arvoa korjaukselle.:)

  2. Kristina Carlson

    Jos on tarpeeksi vmäinen päähenkilö, ominaisuudet kasvavat siihen pisteeseen, että lukijan on pakko tuntea sääliä (tms.) Tästä aivan erinomainen esimerkki (ja kaikin puolin mainio romaani) on Sanna Ravin Ansari! Toinen samanmoinen on
    Aleksandr Morozovin Rakas Ljuba.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *