Uudelleenluettavat ja unohdettavat

Joitakin kirjoja tulee vain sieltä täältä selailtua. Jotkut kirjat ahmaisee yhdessä illassa ja unohtaa seuraavana päivänä. Jotkut kirjat taas jäävät mieleen lähtemättömästi, muuttavat ajattelua ja maailmankuvaa. 

Nuo huomiot on lausunut moni muukin kuin minä. Ainakin George Orwell ja eräs entinen työkaverini. 

Olen useat kerrat todennut blogissani, että kirjoja ei kuulu lukea vaan uudelleenlukea. Pitkät ajat luin Don DeLillon Valkoisen kohinan vuosittain. Enää en niin tee, mutta varmasti palaan siihen monet kerrat vielä tulevaisuudessakin. Valkoinen kohina on minulle, lukijana, yhdenlainen romaanin täyttymys.

Tietenkään en odota jokaiselta kirjalta, että siitä tulee uudelleenluettava. Harvasta kirjasta tulee. 99 prosenttia kirjoista sijoittuu edellä mainituista kategorioista kahteen ensimmäiseen, selailtaviin tai luettua unohdettaviin. Osaan arvostaa päiväperhoromaanejakin. En koe vähäisintäkään tarvetta palata Jo Nesbön kirjoihin, mutta niistä jokaisesta olen nauttinut.

Erityisen paskat kirjat toki jäävät mieleen. Tänä vuonna sellainen on ollut Joël Dickerin The Truth of Harry Quebert Affair (luin sen englanniksi, mutta se on ilmestynyt myös suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa). Kammottavinta proosaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Joissakin blurbeissa Dicker on rinnastettu Vladimir Nabokoviin. Suoranaista rienausta! Nabokov oli viime vuosisadan suurimpia tyylitaitureita, kun taas Dicker osaa kirjoittaa vain sanan triviaalissa merkityksessä. Dickerin hattarasta ei ikimaailmassa pidä puhua samassa lauseessa Nabokovin kanssa. 

Huh! Tuntuipa hyvältä päästää höyryjä pihalle. Ne, jotka haluavat lukea eritellympää, vähemmän affektiivista Dicker-kritiikkiä, löytävät sellaista esimerkiksi tämän linkin takaa.

HQ:ta lukiessani mieleeni nousi tämän tästä Sartren kuuluisa parahdus “kaunokirjallisuus on paskaa!” On totta, että rakastan kirjoja. Mutta yhtä lailla totta on, että vihaan kirjoja. Vihaan paljon useampia kirjoja kuin rakastan. Se tietysti kertoo siitä, minkälaista lukijatyyppiä minä edustan. Lukeminen ei ole minulle kiva harrastus, kuten kokkaus tai lenkkeily, vaan henki ja elämä, eräs syy olla olemassa, elää ja hengittää.

Ymmärrän toki, että on toisenkinlaisia lukijoita. Sellaisia, joille “ihan kiva” tai “ihan jees” ovat kirjallisuudesta puhuttaessa positiivisia laatumääreitä. Heistä monet varmaan pitävät HQ:sta. Paksu, helppolukuinen romaani, jossa on jännittävä juoni ja mieltä kiihdyttäviä tapahtumia. Ei heitä hetkauta se, että Dicker on prosaistina niin toivoton surkimus, että saa Paul Austerinkin näyttämään jumalaiselta nerolta. Kaikin mokomin. Jokainen nauttikoon kirjallisuudesta niin kuin parhaaksi katsoo.

Onneksi pian Dickerin jälkeen tulin tarttuneeksi Juha Hurmeen Nyljettyihin ajatuksiin. Minun on pitänyt kirjoittaa siitä blogiini, mutta en ole saanut aikaiseksi, koska muut kirjalliset työt ovat täyttäneet kalenterini. Jos HQ sai minut vapisemaan inhosta, niin Nyljetyt ajatukset synnytti suunnattoman kiitollisuuden tunteen. Tällaistakin maailmassa vielä kirjoitetaan! Kaikki toivo ei ole mennyt! Maaria Pääjärvi kirjoitti Parnassossa pätevän arvostelun Hurmeen romaanista, ja tuon arvostelun voi lukea myös verkosta. Näin Pääjärvi: “Olen raahannut kirjaa mukanani, kuten usein arvostelukappaleita, mutta nyt kun työ lähestyy loppuaan, en voi laittaa sitä hyllyyn. Tämä kapine elää lukijansa kanssa, koska se tekee kulttuurin osaksi mieltä ja kroppaa.”

Minäkään en voi laittaa Hurmeen romaania hyllyyn, minäkin raahaan sitä mukanani. Tuossa se on kirjoituspöydälläni, ja aina silloin tällöin avaan sen satunnaisesta kohdasta ja luen siitä pienen katkelman, makustellen, pohdiskellen. Nyljetyt ajatukset ansaitsee korkeimman tunnustuksen, minkä romaani voi minulta saada: uudelleenluettava.

En väitä, että se olisi romaanina “täydellinen” tai “virheetön”, koska täydelliset ja virheettömät romaanit ovat yleensä juuri niitä, jotka lukee yhdessä illassa ja unohtaa seuraavana päivänä. Ne edustavat viimeisen päälle hiottua kirjallista insinööritaitoa. Nyljetyt ajatukset on toista maata. Se sisältää paitsi loisteliaita proosajaksoja myös yhdentekevyyttä lähentelevää köpöttelyä ja tyylillistä hapuilua. Mutta osaltaan juuri puutteet tekevät siitä verevän romaanin, sitä rakastaa yhtä paljon puutteidensa tähden kuin niistä huolimatta, aivan kuten lastaan tai lemmikkiään.

Voisin kirjoittaa Nyljetyistä ajatuksista pitkän esseen, mutta nyt ei ole moiseen aikaa eikä mahdollisuutta. Ehkä ensi syksynä, saa nähdä. Erään yksittäisen huomion haluan kuitenkin tässä lausua, varsinkin kun Pääjärvi ei nähdäkseni sitä tuo omassa kritiikissään esiin. Nimittäin Hurmeen antikliimaksit. Nyljetyt ajatukset ei ole juoniromaani, vaan siinä Aimo ja Köpi, kaksi lukenutta ja syvämietteistä miestä soutaa venettä pitkin Pohjanlahden rannikkoa ja pohtii taiteen, kulttuurin ja elämän suuria kysymyksiä. Esseemäisen proosan sekaan Hurme on riepotellut muutamia juonen riekaleita. Kolmas mies pitää noukkia mukaan matkan varrelta, Kokkolaan pitää ehtiä oopperanäytökseen. Nämä juonen riekaleet todellakin jäävät riekaleiksi. Se, joka niihin tarttuu toivoen kokevansa jotain jännittävää, huipennuksella palkitsevaa, huomaa harovansa tyhjää. Mukaan noukittava kaveri jää laiturille juoppohulluuskohtauksen saaneena. Kokkolan oopperanäytökseen ehditään, mutta mitään värisyttävää ei siellä tapahdu. Ikään kuin Hurme kiusaisi tapahtumia ja draamaa janoavaa lukijaa. Hähää, viskaanpa sinua antikliimaksilla päin naamaa. 

Minä rakastan antikliimakseja! Mikään ei palkitse niin kuin tyylikkäästi toteutettu antikliimaksi!

Mutta vaikka juoni jää pelkiksi riekaleiksi, Nyljetyt ajatukset herättää kaltaisessani lukijassa malttamatonta odotusta ja herkeämätöntä valppautta. Mitä uutt
a sanottavaa kaverukset vielä keksivätkään Volter Kilven tuotannosta? Mitä he mahtavat tuumia Bob Dylanista, kun pääsevät kunnolla vauhtiin? Tuleeko vielä lisää pohdintoja Teuvo Pakkalasta? Se, että Hurme onnistuu luomaan tällaista odotuksen kiihkoa kahden kirjatoukan jorinoista, on omanlaisensa proosan ihme. Juonelliset antikliimaksit korostavat samalla sitä, kuinka monella tavalla merkityksellisyyden kokemus voi muodostua kertomakirjallisuudessa. Sen ei tarvitse välttämättä kummuta jännittävistä tapahtumista tai henkilöhahmojen välisestä konfliktista. Se voi nousta suoraan käsiteltävistä asioista, vaikkapa Volter Kilven ja Bob Dylanin teosten pohdiskelusta.