Valtiollisia mietelmiä 3

”Demokratian koko haave on nostaa proletaari porvarin tyhmyyden tasolle”, kirjoitti Gustave Flaubert vuonna 1871. Kansanvaltaiset arvot ja ihanteet herättivät hänessä vain leppymätöntä vihaa ja katkeraa pilkkaa:

”Ensimmäinen apu olisi lakkauttaa yleinen äänioikeus, ihmisälyn häpeä. Siinä muodossa kuin se on pantu kokoon, yksi ainoa elementti vallitsee kaikkia muita; Määrä hallitsee älyä, sivistystä, rotua ja jopa rahaa, joka on Määrää parempi.”

Nykylukijasta Flaubertin ajatukset tuntuvat pöyhkeiltä, hävyttömiltä ja vastenmielisiltä. Tulee kiusaus kuitata ne ilmauksina taitelilijasieluisen kirjailijan kuohahtelevasta temperamentista tai oireina aikakauden yleisestä poliittisesta kypsymättömyydestä.

Vaikka siedämme Flaubertin kaltaiselta kirjallisuushistorian merkkihenkilöltä paljon, meidän on vaikea sietää ajatusta, että hän olisi vakaan harkinnan tuloksena ja järkevin perustein päätynyt tyystin vastakkaisiin käsityksiin ja arvoihin kuin mitä oma aikamme hellii, eikä ainoastaan helli vaan pitää itsestään selvinä.

Eikö nuorisoa pitäisi varoittaa ja varjella Flaubertin kaltaiselta vaarallisten ajatusten esittäjältä sen sijaan että patistelemme nuoria lukemaan Rouva Bovaryn? Eikö olisi turvallisempaa antaa nuorten pelata tietokonepelejään ja kuunnella rocklevyjään?

On toki olemassa lieventäviä asianhaaroja. Flaubert ei ole maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa ainoa demokratianvastainen hahmo, löytyyhän sieltä jopa natsien myötäilijöitä ja antisemitistejä. Sitä paitsi älymystö on ylipäänsä taipuvainen haaveilemaan valistuneen eliittijoukon johtamasta yhteiskunnasta, silloinkin kun nimellisesti kannattaa demokratiaa.

”Totuus on, kuten hyvin tiedätte, että jokainen älykäs ihminen uneksii siitä, että saisi olla gangsteri ja hallita yhteiskuntaa pelkällä väkivallalla. Kun se ei ole yhtä helppoa kuin tässä aihepiirissä liikkuvista romaaneista voisi päätellä, turvaudutaan tavallisesti politiikkaan ja valitaan siinä julmin puolue”, toteaa Albert Camus´n romaanin Putoaminen päähenkilö Jean-Baptiste Clamence.

Voidaan mennä niinkin pitkälle, että kyseenalaistetaan tyystin demokratian ja kansanvallan demokraattisuus ja kansanvaltaisuus. Kuten Paavo Haavikko asian muotoili: kuka saa vallan, kun kansa saa vallan?

Ettei tämä kirjoitus paisuisi liian pitkäksi, nostan esiin vain yhden näkökohdan. Sitä on kiintoisaa pohtia esimerkiksi Yhdysvaltain tulevissa presidentinvaaleissa. Demokraattien Barack Obamasta toivotaan politiikan uutta suunnannäyttäjää, ja muutkin kuin hänen vannoutuneimmat kannattajansa vertaavat häntä Martin Luther Kingin ja John F. Kennedyn kaltaisiin hahmoihin, jotka ovat saaneet sädekehän, koska sattuivat kuolemaan ennen aikojaan.

Obama on nähdäkseni karismaattinen johtaja. Ja karisma – siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Max Weber siitä puhui – istuu hankalasti ajatukseen kansanvallasta eli prosessista, jossa vapaa ja valistunut porvarillinen subjekti eri vaihtoehtoja puntaroituaan tekee rationaalisen äänestyspäätöksen.

Karisman ydin on siinä, että johtaja ikään kuin valitsee ensin itse itsensä ja kansa sitten vahvistaa tämän valinnan vankkumattomalla kannatuksellaan. Juuri tämä myyttinen, korkeamman voiman kosketuksesta kertova elementti on se, mikä antaa karismaattiselle poliitikolle sen säihkeen, jolla hän saa kosketuksen suurin joukkoihin, ”puhuttelee massoja”. Onko sillä tekemistä demokratian ja kansanvallan kanssa?
David Foster Wallace yltyy pohtimaan esseeteoksessaan Consider the Lobster, mitkä ovat aidon poliittisen johtajuuden edellytykset nykyisessä markkinoinnin läpitunkemassa maailmassa. Sitä sietääkin pohtia, olemmehan me Suomessakin nähneet, että mainostoimistojen laatimat konseptit voivat vaikuttaa vaalien lopputulokseen siinä missä puolueiden vaaliohjelmien sisältö.

”And if you´re under, say, 35, this is what pretty much every US president you´ve grown up with has been: a very talented salesman, surrounded by smart, expensive political strategists and media consultants and spinmasters who manage his ´campaign´ (as in also ´advertising campaign´) and help him sell us on the idea that it´s in our interests to vote for him”, kirjoitti David Foster Wallace seuratessaan vuoden 2000 Yhdysvaltain presidentinvaaleja.

Jos politiikka on tällaista – tai edes puoliksi tällaista – emmekö ole melkoisia typeryksiä uskoessamme kirkkain silmin demokratiaan ja kansanvaltaan? Eikö Flaubertilla olisi täysi oikeus ivata meitä?
Kommentit (7)
  1. Niin, mutta vuoden 1871 Ranskan rahvas on tuskin koulutuksellisesti verrannollinen 2008 USA:n rahvaaseen, vaikka… noh…

    Demokratian voi aivan mainiosti vaihtaa johonkin, mutta ei monarkiaan. Vaihtoehtoja?

  2. Tommi Melender
    2.7.2008, 10:57

    No tuon merkintäni pointti ei ollut verrata Ranskan muinaisia rahvaita USA:n nykyisiin. Tuo avauslause vain oli illustroimassa Flaubertin demokratianvastaisuutta.

    En tiedä, mihin demokratian voisi tai pitäisi vaihtaa. Minua lähinnä kiinnostaa se, onko se mitä kutsumme demokratiaksi oikeasti demokratiaa. Ja ehkä vielä enemmän se, miksi nykyaikana koetaan niin tärkeäksi jatkuvasti korostaa ja tähdentää demokratian merkitystä ja vaatia muita kansoja olemaan yhtä demokraattisia kuin me lännessä.

    Ehkä joku voisi ilmaista sen niinkin, että minua kiinnostaa pelkkä kritiikki, ei ns. rakentava kritiikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *