Antiaikalainen
Antiaikalainen

Valtiollisia mietelmiä 3

”Demokratian koko haave on nostaa proletaari porvarin tyhmyyden tasolle”, kirjoitti Gustave Flaubert vuonna 1871. Kansanvaltaiset arvot ja ihanteet herättivät hänessä vain leppymätöntä vihaa ja katkeraa pilkkaa:
”Ensimmäinen apu olisi lakkauttaa yleinen äänioikeus, ihmisälyn häpeä. Siinä muodossa kuin se on pantu kokoon, yksi ainoa elementti vallitsee kaikkia muita; Määrä hallitsee älyä, sivistystä, rotua ja jopa rahaa, joka on Määrää parempi.”
Nykylukijasta Flaubertin ajatukset tuntuvat pöyhkeiltä, hävyttömiltä ja vastenmielisiltä. Tulee kiusaus kuitata ne ilmauksina taitelilijasieluisen kirjailijan kuohahtelevasta temperamentista tai oireina aikakauden yleisestä poliittisesta kypsymättömyydestä.
Vaikka siedämme Flaubertin kaltaiselta kirjallisuushistorian merkkihenkilöltä paljon, meidän on vaikea sietää ajatusta, että hän olisi vakaan harkinnan tuloksena ja järkevin perustein päätynyt tyystin vastakkaisiin käsityksiin ja arvoihin kuin mitä oma aikamme hellii, eikä ainoastaan helli vaan pitää itsestään selvinä.
Eikö nuorisoa pitäisi varoittaa ja varjella Flaubertin kaltaiselta vaarallisten ajatusten esittäjältä sen sijaan että patistelemme nuoria lukemaan Rouva Bovaryn? Eikö olisi turvallisempaa antaa nuorten pelata tietokonepelejään ja kuunnella rocklevyjään?
On toki olemassa lieventäviä asianhaaroja. Flaubert ei ole maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa ainoa demokratianvastainen hahmo, löytyyhän sieltä jopa natsien myötäilijöitä ja antisemitistejä. Sitä paitsi älymystö on ylipäänsä taipuvainen haaveilemaan valistuneen eliittijoukon johtamasta yhteiskunnasta, silloinkin kun nimellisesti kannattaa demokratiaa.
”Totuus on, kuten hyvin tiedätte, että jokainen älykäs ihminen uneksii siitä, että saisi olla gangsteri ja hallita yhteiskuntaa pelkällä väkivallalla. Kun se ei ole yhtä helppoa kuin tässä aihepiirissä liikkuvista romaaneista voisi päätellä, turvaudutaan tavallisesti politiikkaan ja valitaan siinä julmin puolue”, toteaa Albert Camus´n romaanin Putoaminen päähenkilö Jean-Baptiste Clamence.
Voidaan mennä niinkin pitkälle, että kyseenalaistetaan tyystin demokratian ja kansanvallan demokraattisuus ja kansanvaltaisuus. Kuten Paavo Haavikko asian muotoili: kuka saa vallan, kun kansa saa vallan?
Ettei tämä kirjoitus paisuisi liian pitkäksi, nostan esiin vain yhden näkökohdan. Sitä on kiintoisaa pohtia esimerkiksi Yhdysvaltain tulevissa presidentinvaaleissa. Demokraattien Barack Obamasta toivotaan politiikan uutta suunnannäyttäjää, ja muutkin kuin hänen vannoutuneimmat kannattajansa vertaavat häntä Martin Luther Kingin ja John F. Kennedyn kaltaisiin hahmoihin, jotka ovat saaneet sädekehän, koska sattuivat kuolemaan ennen aikojaan.
Obama on nähdäkseni karismaattinen johtaja. Ja karisma – siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Max Weber siitä puhui – istuu hankalasti ajatukseen kansanvallasta eli prosessista, jossa vapaa ja valistunut porvarillinen subjekti eri vaihtoehtoja puntaroituaan tekee rationaalisen äänestyspäätöksen.
Karisman ydin on siinä, että johtaja ikään kuin valitsee ensin itse itsensä ja kansa sitten vahvistaa tämän valinnan vankkumattomalla kannatuksellaan. Juuri tämä myyttinen, korkeamman voiman kosketuksesta kertova elementti on se, mikä antaa karismaattiselle poliitikolle sen säihkeen, jolla hän saa kosketuksen suurin joukkoihin, ”puhuttelee massoja”. Onko sillä tekemistä demokratian ja kansanvallan kanssa?
David Foster Wallace yltyy pohtimaan esseeteoksessaan Consider the Lobster, mitkä ovat aidon poliittisen johtajuuden edellytykset nykyisessä markkinoinnin läpitunkemassa maailmassa. Sitä sietääkin pohtia, olemmehan me Suomessakin nähneet, että mainostoimistojen laatimat konseptit voivat vaikuttaa vaalien lopputulokseen siinä missä puolueiden vaaliohjelmien sisältö.
”And if you´re under, say, 35, this is what pretty much every US president you´ve grown up with has been: a very talented salesman, surrounded by smart, expensive political strategists and media consultants and spinmasters who manage his ´campaign´ (as in also ´advertising campaign´) and help him sell us on the idea that it´s in our interests to vote for him”, kirjoitti David Foster Wallace seuratessaan vuoden 2000 Yhdysvaltain presidentinvaaleja.
Jos politiikka on tällaista – tai edes puoliksi tällaista – emmekö ole melkoisia typeryksiä uskoessamme kirkkain silmin demokratiaan ja kansanvaltaan? Eikö Flaubertilla olisi täysi oikeus ivata meitä?

Kommentit (7)

  1. Tommi Melender

    ”Onko meillä kyse yhteisen kansamme laiskuudesta vai syvään juurtuneesta alamaisuudesta?”

    Meillä Suomessa aina toisinaan valitellaan alhaista äänestysprosenttia. Luulen kuitenkin, että valtaapitävissä on sellaisia, jotka ainakin salaa mielessään ovat tyytyväisiä työttömien, syrjäytyneiden ynnä muun ”alhaison” politiikkavihamielisyydestä ja laimeasta äänestyshalukkuudesta.

    Se, että hyväosaiset ihmiset seuraavat yhteiskunnallisia asioita ja äänestävät keskimääräistä aktiivisemmin, sopii tietysti niille, joilla on valtaa ja asemaa.

    USA:ssa tämä(kin) ilmiö näkyy vielä kärjekkäämmin. Presidentin neljästä virkakaudesta kaksi ensimmäistä menee palvelusten tekemiseen tärkeimmille tukijoille ja kaksi jälkimmäistä uudelleen valinnan varmisteluun eli uusien tukijoiden keräämiseen ja lupausten tekemiseen heille.

    Ja tietenkin: ei kukaan presidentti voi olla siellä kovin eri linjoilla kuin Wall Streetin pankkiirit ynnä muut talouselämän vaikuttajat ja heidän lobbarinsa.

    Demokratia on hyvä ja kaunis ajatus niin kauan kun ei rupea miettimään sitä, miten se toimii käytännössä. Ja miten se oikeastaan edes voi toimia.

  2. Anonymous

    Amerikkalaisen viihdehyödykkeen sanoin voi todeta: sad but true. Mutta vaikka tuntuu, että yhä syvemmälle mennään, niin outoa melankolista lohtua tuo tämä blogi kuitenkin – siis ei vain tässä yhteydessä, vaan kaikkiaan. Vielä on näemmä paitsi villihevosia, myös ajattelua. Jo jonkin aikaa seurannut lukija kiittää ja jatkaa seuraamista…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *