Vanha mestari

Kuvitellaanpa, että Veijo Meri (s. 1928) julkaisisi uuden romaanin pitkän, pitkän tauon jälkeen. Sepä olisi Suomessa kirjallinen tapaus vailla vertaa. Jääkiekkoilijan kesästä on kulunut aikaa 33 vuotta.

Yhdysvalloissa kahdelta Merta vanhemmalta prosaistilta James Salterilta (s. 1925) ja William Gassilta (s. 1924) ilmestyi tänä keväänä uusi romaani. Salterin edellinen julkaistiin 1979 ja Gassin 1995.

Gassin Middle C odottaa minua kirjapinossa tuossa pöydän nurkalla, mutta Salterin All That Is tuli luettua joitakin viikkoja sitten. En ole ehtinyt siitä aikaisemmin kirjoittaa, vaikka tarkoitus on ollut. Vaikka All That Is on monin tavoin hieno romaani, se saa minut myös hämilleni.

Innokkaimpien arvostelijoiden mielestä Salterin uutuus on paras amerikkalainen romaani pitkiin aikoihin. All That Is sisältää toden totta loisteliasta proosaa. Jos se olisi kirjoitettu 1950-luvulla, sen parhaat jaksot kuuluisivat sodanjälkeisten vuosikymmenten kertomakirjallisuuden aateliin. Esimerkiksi avausluku, jossa liikutaan Tyynenvaltameren sotanäyttämöllä toisessa maailmansodassa, edustaa lauseiden, vaikutelmien ja tunnelmien tasolla sellaista tyylillistä taituruutta, jota sopii ihastella ja ihmetellä.

All That Is keskittyy yhden keskushenkilön — kustannusalalla toimivan Philip Bowmanin — elämänvaiheiden ympärille. Salter on ollut aina kiinnostunut erotiikasta ja rakkauselämästä, ja myös All That Is voidaan nähdä eräänlaisena sydämen oppivuosien kuvauksena Bowmanista ja hänen naissuhteistaan. Salterin kirjallinen taito tulee parhaiten esiin juuri eroottisissa jaksoissa: hän osaa kirjoittaa ne vaikuttavasti ilman että ne tuntuisivat noloilta, halvoilta tai kliseisiltä. Eniten minua kuitenkin ihastuttaa Salterin taito kuvata suhteiden päättymiset ja ylipäänsä suuret elämänkäänteet. Hän välttää kaikenlaisen paisuttelevan vyörytyksen ja tyytyy vain muutamilla täsmälauseilla tai -repliikeillä kuvaamaan, kuinka yksi jättää toisen. Ja kuitenkin lukiessa tuntuu pala kurkussa.

Miksi All That Is sitten sai minut hämilleni? Ennen kaikkea siksi, että minun on vaikea uskoa Salterin kirjoittaneen sen tällä vuosituhannella. Se on leimallisesti sodanjälkeisten vuosikymmenten amerikkalaista kertomakirjallisuutta — voin esimerkiksi kuvitella feministien tuhahtelevan Salterin tavalle kirjoittaa naisista “esineellistävästi” eli 1950-luvun miehen tavoin. Vaikka All That Is ulottuu ajallisesti jonnekin 1980-luvun loppupuolelle, siitä puuttuu kuusikymmentäluvun jälkeinen kulttuurinen rekvisiitta tyystin. Esimerkiksi rockmusiikkia ei Salterin maailmassa ole olemassa ollenkaan.

Mieleeni tulivat David Foster Wallacen kirjoitukset, joissa hän kertoo riidoista, joihin joutui opiskellessaan luovaa kirjoittamista yliopistossa. Eräät hänen opettajistaan edustivat korkeamodernistista kirjallisuuskäsitystä, johon ei sopinut kulutus- ja populaarikulttuurin ilmiöiden kuvaaminen, koska ne olivat triviaaleja, kirjallisessa katsannossa täysin yhdentekeviä asioita. Wallace taas oli sitä mieltä, että jos kirjailijat eivät ole kiinni ajassaan, he päätyvät tuottamaan elämälle vierasta, yliestetisoivaa tekstiä.

Veijo Meri kuulemma kirjoitti Jääkiekkoilijan kesän 1950-luvulla, mutta julkaisi sen vasta 1980, kun hänen romaanisuonensa oli ehtynyt eikä uutta kertomakirjallisuutta enää syntynyt. En ihmettelisi, vaikka Salter olisi toiminut hieman samaan tapaan. Ehkä All That Is valmistui jo kolmekymmentä vuotta sitten, mutta julkaistaan vasta nyt? Tai ehkä Salter on koonnut sen vanhoista pöytälaatikossa lojuvista novelleista? All That Is on rakenteeltaan ja sommittelultaan episodimainen teos, mutta sen episodimaisuus ei ole “romaanimaista” eli toisiaan leikkaavista tarinalinjoista muodostuvaa vaan pikemminkin tilkkutäkkimäistä ikään kuin irtotekstejä olisi laitettu yhteen siitä ilosta että saadaan aikaiseksi romaani. Varsin vähällä vaivalla All That Is olisi mahdollista purkaa osiin ja rakentaa siitä Philip Bowmanin elämänvaiheista kertova novellikokoelma.

Salterilta on ilmestynyt suomeksi Tammen keltaisessa kirjastossa romaanit Leikkiä ja ajanvietettä (alkuteos A Sport and a Pastime, 1967) ja Kiitävät vuodet (Light Years, 1975), joista jälkimmäinen lienee hänen parhaansa. Uutuusteos ei nähdäkseni tuo varsinaisesti mitään uutta Salterin kirjailijakuvaan. Ne, jotka ovat häntä aikaisemmin lukeneet, ovat tienneet hänet tyylitaituriksi ja nauttivat varmasti tästä uutuusteoksestakin.

Niin paljon kuin ihailenkin All That Isin parhaita jaksoja, en jaksa innostua siitä hillittömästi romaanina. Se ei puhuttele, kuten paras aikalaiskirjallisuus eikä sisällä mitään sellaista, jota en olisi jo lukenut amerikkalaisen proosan sodanjälkeisten vuosikymmenten mestariteoksista.

Kommentit (4)
  1. Mielenkiintoisia ukkoja. Vaikka kuvittelee lukeneensa paljon, huomaa jo tästä blogista miten vähän tietää mistään mitään.

    Sitten vähän ohikirjoitusta. Minulle osui nyt kohdalleen tuo virke ihmisen maailmasta jossa rockmusiikkia ei ole olemassakaan. Lienee tarkoittaneen sitä, että rock ei ole millään tavalla mukana henk.koht. elämässä.

    Itselleni on käynyt juuri noin. 80-ja vielä 90-luvulla rock oli iso osa korvieni elämää ja ajatusmaailmaani, mutta sitten se alkoi marginalisoitua aivoissani ja siitä tuli enää pelkkä kuriositeetti. Hei, mistään “aikuistumisesta” tässä ei ole sitten kysymys, vaan pikemmin vain siitä että rock ei enää käsitellyt niitä aiheita mitä minä mielessäni käsittelin. Kirjallisuus tulikin sitten musan tilalle. Alkoi todellinen Woodstock!

    Minusta on myös kiusallista, että usein kun jokin media käsittelee jotain aikakautta, aina ensin rämähtää musiikki soimaan niin kuin juuri se olisi ollut kaikille se ainoa soundtrack. Sama taustoitus tapahtuu liian usein myös kirjallisuudessa. 70-luvun rock = 70-luku jne.

    Nykyään itse kuuntelen enää oikeastaan vain herra Robert Zimmermanin kokonaistaideteosta nimeltä Bob Dylan. Dylaneita riittä, niissä on moneksi, ja yes, Dylan käsittelee juttuja joita minä käsittelen. Muuten olen rock-musiikin suhteen kuin a-seksuaali sängyssä, haluton ilman että se on edes mikään ratkaistava ongelma.

    Kuka armahtaisi meitä rockista vierottuneita jotka eivät ole alkaneet käydä eivätkä ala käydä Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla?

    Mutta Hyvää Juissia!

    -jope-

  2. Salterin kääntämisessä on melkoinen viive. Kiitos blogistille vinkistä, hommasin tuon Kiitävät vuodet ja pitää katsoa sitä loman aikana. Tuli mieleeni, että onko blogistilla minkälainen kokemus John Updikesta? Hänestä tuli hieno haastattelu joskus vuosia sitten TV:stä ja yritin lukea Jänis-kirjoja kuitenkaan niistä innostumatta. Suomentamatta on In the Beauty of the Lilies, joka ainakin teemoiltaan näyttäisi kovin kiinnostavalta teokselta. Mutta Updike ei taida olla enää kovin in.

    Aake

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *