Miksi Väestörekisterikeskus pitää kuuliaisia kansalaisia pilkkanaan?

Matkustan piakkoin junalla Pietariin. Junamatkailijat tarvitsevat vielä itärajan ylittämiseksi perinteisen viisumin, toisin kuin vaikkapa autolla tai laivalla menevät, jotka ovat voineet lokakuun alusta saakka ostaa matkustusasiakirjan näppärästi netistä.

Venäjän-viisumi edellyttää, että passi on voimassa puoli vuotta matkustusajankohdan jälkeen. Minulla oli neljä päivää vaille.

Eli uutta passia hankkimaan. Edellisen kerran passia uusiessani sain hoidettua koko ruljanssin poliisin verkkopalvelussa, mutta nyt minun piti käydä tunnistautumassa poliisilaitoksella. Näin ymmärtääkseni menetellään joka toinen kerta passia uudistettaessa.

Helsingin poliisilaitoksella naamansa näyttäminen olisi onnistunut vasta noin kuukauden päästä. Silloin minun pitäisi jo olla Pietarissa, ja itänaapurin viranomaisille pitäisi jättää myös reilu viikko viisumikelpoisuuteni tarkistamiseen.

Onneksi poliisin verkkopalvelusta pystyi tarkistamaan, mistä löytyisi sellainen vallesmannin konttori, joka pystyisi palvelemaan kunnallisveronmaksajaa kotikaupunkini konstaapeleja sukkelammin.

Loviisa, sieltä sain ajan jo seuraavalle viikolle. Ei muuta kuin kuutostietä tunti itään ja pärstäänsä näyttämään ja sormenjäljet viranomaiselle antamaan. Ja tunti takaisin.

Päätin samassa yhteydessä tilata virallisen henkilökortin. Tämä toimi oli lähes pakko, sillä Valtioneuvoston päätöksellä ajokortti ei enää käy henkilöllisyyden viralliseen todistamiseen.

Passini ja henkilökorttini tulivatkin läheisestä R-kioskista noudettaviksi.

Peräkkäisinä päivinä, toki.

Ja siitä reilun viikon päästä Väestörekisterikeskus muisti minua kirjeellä, jossa oli ohjeet uutukaisen henkilökorttini aktivoimiseksi. Näytettävänä henkilöllisyystodistuksena kortti toimisi, mutta jotta voisin käyttää sitä sähköiseen tunnistautumiseen, pitäisi härpäke siis aktivoida.

Melko vaikeatajuisessa kirjeessä oli aktivointitunnuslukua, oli ohjetta PIN1-tunnuksen ja PIN2-tunnuksen asettamiseksi.

Ja kirjeessä ohjeistettiin, että kortin aktivoimiseksi pitää ensinnäkin olla tietokone. Ja tietokoneeseen pitää ladata kortinlukuohjelmisto. Ja hankkia kortinlukija.

Koska meitä suomalaisia on yli viisi ja puoli miljoonaa, ja esivalta haluaisi tuollaisen kortin meidän kaikkien kukkaroihin sujautettavaksi, oletin, että muovin aktivoimista edellyttävän laitteen hankkiminen kävisi käden käänteessä.

Poimisin moisen vempeleen, kun kerran keskustaan oli asiaa.

Näin se meni:

– Clas Ohlson, Makkaratalo: ”Ei meillä ole, vaikka niitä kyllä kysytään.”

– Gigantti, Forum: ”Ei meillä ole, vaikka niitä kyllä kysytään.”

– DNA-kauppa, Kamppi: ”Ei meillä ole, vaikka niitä kyllä kysytään.”

– Apple-kauppa, Kamppi: ”Ei meillä ole, vaikka niitä kyllä kysytään.”

– Teknik Magasinet, Kamppi: ”Ei meillä ole, vaikka niitä kyllä kysytään.”

Henkilökorttini oli siis jäädä passiiviseksi. Kuten varmasti kohtuullisen monen eioolla lannistetun kansalaisen henkilökortti jääkin.

Asiasta Facebookissa avauduttuani lääkärinä työskentelevä ystäväni valisti minua. Tohtorille verkkotunnistautuminen on arkipäivää, ja hän tiesi, että vempeleen saisi Verkkokaupasta.

Siis seuraavana päivänä sporalla Jätkäsaaren Verkkokauppaan. Ensimmäinen tavoittamani myyjä ei ollut härvelistä kuullutkaan, mutta info-pisteen reipas nuorimies näppäili konettaan ja kertoi, että tämmöinen lukija kyllä kuuluu heidän valikoimiinsa, mutta hyllyistä sitä ei löytyisi. Että jos odottelen varttitunnin ajan, joku käy sellaista varastosta etsimässä.

Löytyihän se.

Ja kotiin parikymppiä köyhempänä saavuttuani onnistuin jopa aktivoimaan kortin, vaikka toimenpide ei totisesti ollutkaan kovin simppeli.

Edes itseään korkeasti koulutettuna digiosaajana pitävä ministeri Timo Harakkakaan ei korttinsa aktivoimisessa onnistunut, kuten saatamme poliitikon Uusi Suomi -verkkolehden julkaisemasta turhautuneesta kiukuttelusta päätellä.

Väestörekisterikeskus tarjoaa verkkosivuillaan myös mahdollisuuden testata kortin aktivoinnin toimivuutta. Ja testi paljasti, että olen onnistunut asiassa, joka ei edes ministeriltä luonnistunut.

Ihan pikkuisen taitavuudestani ylpeänä näppäilin itseni Suomi.fi:n sivuille. Suomi.fi on julkishallinnon asiointipalveluiden yhteinen tunnistuspalvelu. Eli täältä pääsen Omakantaan, Veroon, Oma apteekkiini, tekemään muuttoilmoituksen ja vaikka mitä.

Aivan loistavaa!

Paitsi, että juuri testattu oikein aktivoidulla kortilla tehty tunnistautuminen ei toiminutkaan Suomi.fi:ssä.

”Jokin meni nyt pieleen”, sanoo palvelu.

No niin perkele meni.

Mikään pahoitteluviestin ehdottamista ratkaisuista ei toiminut.

Olemme voineet hankkia henkilökortin jo pari kymmentä vuotta, mutta mitään menestystä kortista ei totisesti ole tullut, kuten saatamme ficom.fi-sivuilta lukea.

Ja miksi olisikaan tullut, koska henkilökorttijärjestelmä ei toimi.

Läpäreen ja eritoten sen sirun piti taata pääsy eri rekistereihin ja esimerkiksi omiin terveystietoihin. Kortin piti mahdollistaa henkilöllisyyden varmentaminen kaikessa sähköisessä asioinnissa julkisen sektorin kanssa. Tunnistautumisen lisäksi henkilökortilla piti voida esimerkiksi salata viestejä ja allekirjoittaa asiakirjoja sähköisesti.

Korttiin kuului myös Kela-kortin ominaisuudet, jotta ihmiset eivät joutuisi sullomaan lompakkoonsa kumpaistakin muovia.

Mutta Väestörekisterikeskus päätti poistaa näppärän Kela-korttiominaisuuden läpyskästä jo pari vuotta sitten.

Järjestelmä on siis täysi susi, vaikka valtio on tuhrannut siihen kymmeniä ellei jo peräti satoja miljoonia euroja.

Yksi perusmoka on se, että kortti vaati toimiakseen kortinlukijan, jollaisen hankkiminen on työn ja tuskan takana, kuten esimerkkini todistaa.

Kaiken järjen mukaan yksinkertaisen laitteen, jota periaatteessa tarvitsee jokainen kuuliainen kansalainen, pitäisi kuulua lähes kaikkien kivijalkamarkettien valikoimaan.

Vaan ei kuulu.

Täysin käsittämätöntä on se, miksi Väestörekisterikeskus ei lähettämässään kirjeessä edes kerro, mistä tai miten tuon laitteen voisi hankkia.

Tai vaikka myisi niitä samassa yhteydessä. Johan pelkästä kortistakin joutuu tilaustavasta riippuen pulittamaan 54 – 58 euroa.

Siis kortista, joka ei toimi.

Mainittakoon muuten, että Virossa kortinlukijan saa jokainen kansalainen ilmaiseksi henkilökorttinsa yhteydessä, kuten digiasiantuntija Christina Forsgård tietää kertoa Apu-lehdessä.

Reilu kymmenen vuotta sitten Valtiontalouden tarkastusvirasto kritisoi kovin sanoin raportissaan koko henkilökorttihankkeen koordinointia ja toteutusta.

Virasto totesi selvityksessään, että pelkästään järjestelmän kehittämis- ja käyttökustannukset olivat jo kehitystyön varhaisina vuosina 1999–2007 yli 40 miljoonaa euroa.

Aivan erityisesti tarkastusvirasto alleviivasi sitä, että tunnistuspalvelumarkkinoilla ei ole kilpailua, sillä tunnisteiden käyttö on keskittynyt verkkopankkitunnisteiden käyttöön.

Tilanne ei ole sanottavasti muuttunut. Vieläkin julkisten palveluiden tunnistautumisista lähes 90 prosenttia tehdään pankkitunnuksilla.

Kun taas alkuvuonna suomi.fi:ssä tehdyistä sähköisistä tunnistautumisista vain 0,9 prosentissa käytettiin Väestörekisterikeskuksen lanseeraamaa henkilökorttia, kuten ficom.fi sivuillaan paljastaa.

Siis alle prosentissa!

Muutamia kymmeniä miljoonia meni.

Paska tuli.

Ja me suomalaiset maksamme mielihyvin pitkän pennin sekundatuotteesta ja nöyrinä alistumme hyppyyttämiselle.

Vaan minä en.

Kuluttajariitalautakunnan sivuilla annetaan yksityiskohtaiset ohjeet mönkään menneen investointini riitauttamiseksi.

Jotta voisin seurata päätöksenteon edistymistä, minun pitää kirjautua Kuluttajariitalautakunnan sivuille.

Kuluttajariitalautakunta ei muuten kelpuuta tunnistautumiseen ja palveluun kirjautumiseen Väestörekisterikeskuksen tyrkyttämää henkilökorttia.

Että sillai.

Anzio

Jaa ajatuksesi henkilökortista ja suomalaisten kiltteydestä täällä.

Kommentit (1)
  1. Jotenkin niin tuttua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *