Asiaton lehdistökatsaus
Asiaton lehdistökatsaus

Friedmanista, Kantolasta, talouspuheesta ja talouspuhepuhetta puhuvista talouspuhetutkijoista

Sitra julkaisi äskettäin viestinnän tutkija Anu Kantolan kirjoittaman muistion Suomen talouspolitiikasta. On mahdollista, joskaan ei todennäköistä, että palaamme tähän muistioon tarkemmin myöhemmin. Mutta muistio herätti heti tuoreeltaan mielenkiintoisen keskustelun, kun Tommi Uschanov kirjoitti siitä Helsingin Sanomien kolumnissaan.

Uschanov huomautti, että Kantola oli virheellisesti sanonut Milton Friedmanin toimineen vahvan markan politiikan innoittajana. Friedman kannatti kiinteiden sijasta kelluvia valuuttakursseja. Kantola vastasi Uschanoville HS:n mielipidesivuilla.

Kantolan vastaus on jälleen yksi varoittava esimerkki yleistyneestä ns. talouspuhetutkimuksesta. Siinä talouspolitiikkaa analysoidaan puheen tai viestinnän tutkimuksen näkökulmasta ilman että sisältöä ymmärretään kunnolla. Asiaa on käsitelty aiemmin täällä, täällä ja täällä.

Seuraavassa kaksi suoraa sitaattia Kantolan vastauksesta.

”Monetarismi ei ollut vain oppi kelluvasta valuutasta. Monetarismin ytimenä oli valtioiden finanssi- ja valuuttapolitiikan suitsiminen ja rahapolitiikan vallan kasvattaminen. Sekä vakaa että kelluva valuutta saattoivat palvella tätä ideaa viemällä valtiolta valuuttapolitiikan mahdollisuuden”
—-
”Ja, toisin kuin Uschanov väittää, edes Friedman itse ei kannattanut vain kelluvia valuuttoja. Monet taloustieteilijät, esimerkiksi Steve Hanke Johns Hopkinsin yliopistosta, ovat nostaneet esiin, että juuri se on yleinen väärinkäsitys. Friedman hyväksyi myös kiinteän valuutan, joka vei valtiolta mahdollisuuden valuuttapolitiikkaan.”

Kantola ilmeisesti viittaa tähän Cato-instituutin sivuilla olevaan Steve Hanken kirjoitukseen. (Harvoin muuten näkee suomalaisten viestinnän tutkijoiden siteeraavan Cato-instituutin tuotoksia, mikä hupaisana yksityiskohtana mainittakoon.)

Kantola ei ole tainnut ihan ymmärtää lukemaansa. Hän väittää, että kiinteä valuuttakurssi vie valtiolta valuuttakurssipolitiikan mahdollisuuden. Mutta valuuttakurssipolitiikka on määritelmällisesti valuutan arvoon vaikuttamista. Valuuttakurssin pitäminen kiinteästi halutulla tasolla on varmaankin historiallisesti yleisin valuuttakurssipolitiikan muoto.

Kantola sanoo siis tiivistettynä, että tavanomaisimman valuuttakurssipolitiikan harjoittaminen vie valtiolta mahdollisuuden harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa. Yhtä järkevää olisi sanoa, että vuokrasääntely vie valtiolta mahdollisuuden säännellä vuokria.

Toinen Kantolan väite on, että vakaa valuuttakurssi palvelee Friedmanin tavoittelemaa rahapolitiikan korostamista finanssi- ja valuuttapolitiikan kustannuksella. Kantolan siteeraama Hanke todella kertoo, että Friedmanille kelpasi myös kiinteä valuuttakurssi. Friedmanin mukaan tämän hintana on kuitenkin se, ettei rahapolitiikkaa voida harjoittaa lainkaan.

Friedman tunnisti kaksi järkevää politiikkayhdistelmää. Ensimmäinen on kelluva valuuttakurssi ja mahdollisuus harjoittaa rahapolitiikkaa. Toinen vaihtoehto on kiinteä valuuttakurssi, eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Asiat ovat siis täsmälleen päinvastoin kuin Kantola väittää. Kantola sanoo, että Friedmanin mukaan kiinteä kurssi vie mahdollisuuden valuuttakurssipolitiikalta ja korostaa rahapolitiikkaa. Todellisuudessa friedmanilainen kiinteä kurssi tarkoittaa, että harjoitetaan vain ja ainoastaan valuuttapolitiikkaa eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Palataan vielä noihin kahteen Friedmanin mukaan mielekkääseen politiikkayhdistelmään. Hanke siis toteaa, että Friedman piti järkevänä kahta ”ääripäätä”: kelluvia kursseja, jotka sopeutuvat rahapolitiikkaan tai kiinteitä kursseja, joihin rahan määrä sopeutuu. Jälkimmäisessä kiinteän kurssin tapauksessa rahapolitiikka on ”autopilotilla”, eikä aktiivista rahapolitiikkaa harjoiteta.

Mutta Friedman ei pitänyt järkevänä sekasysteemejä, joissa valtio yrittää samanaikaisesti harjoittaa valuutan arvoon vaikuttavaa valuuttakurssipolitiikkaa ja rahan määrään tai korkoon vaikuttavaa rahapolitiikkaa. Vahvan markan politiikka oli kuitenkin juuri tällaista. Jos Friedman oli tämän politiikan innoittajana, silloin Friedmania oli luettu Kantolan tyyliin, eli huolimattomasti.

Kantolan vastine on siis jokseenkin surullista luettavaa. Paitsi ettei siinä vastata Tommi Uschanovin osuvaan kritiikkiin, näyttää siltä että taloudelliset peruskäsitteet ovat Kantolalle epäselviä.

Asia on surullinen myös toisella tavalla. Talouspuhetutkimus kääntää usein keskustelun siihen mitä joku ammoin kuollut hieno ihminen todella sanoi tai ei sanonut. Kiinnostavin talouskeskustelu keskittyy kuitenkin uuteen tutkimukseen ja sitä käydään elävien ihmisten kesken. Juuri sellaista keskustelua kiistelty Friedman itsekin kävi aikoinaan.

Kommentit (84)

  1. Anonyymi

    Sitten on näitä politologeja, jotka vetoavat aina tarkasti valitsemiinsa auktoriteetteihinsa, perustellakseen ennakkolojensa varaan kyhätyt poliittiset mielipiteensä. Ja sitten on vielä toimittajia, kuten jo aiemmin mainittu Helsingin Sanomien Paavo Teittinen, jotka uskovat näiden poliitikkojen uskomuksia ja haastattelevat alkemisteja.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *