Ketkä puuttuvat pöydästä?
Kolmikantainen tupo-järjestelmä ja konsensus laajemminkin ovat olleet julkisen keskustelun aiheena viime viikkoina. Keskustelua kuvataan laajasti Helsingin Sanomien pitkässä artikkelissa. Asiasta on käyty keskustelua myös lehden pääkirjoitussivuilla.
Keskusteluun osallistui myös Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja, joka sanoi nykyisen kolmikantaisen tupo-järjestelmän olevan tiensä päässä. HS:n pääkirjoituksessa epäiltiin yhdeksi syyksi toimitusjohtajan happamuuteen sitä, ettei Suomen Yrittäjiä ole koskaan kutsuttu tupo-pöytään. On tosiaan syytä epäillä, ettei neuvottelutulos yleensä ottaen ole hyvä niille, jotka eivät ole mukana neuvottelupöydässä. Muistellaanpa siksi hetkisen verran ketkä kaikki eivät saa ääntään kuuluviin tupo-neuvotteluissa.
Syntymättömät ja kasvavat yritykset. Neuvottelupöydässä työnantajapuolta edustavat jo olemassaolevat ja usein kypsässä iässä olevat yritykset. Työntekijäpuolta taas edustavat näiden työntekijät. Kummankaan etu ei ole edistää nuorempien markkinoille pyrkivien kilpailijoiden asiaa, saati vielä olemattomien kilpailijoiden syntymistä.
Vanhat yritykset eivät halua uusia kilpailijoita, koska mitkään yritykset eivät koskaan halua lisää kilpailijoita. Uudet yritykset käyttävät usein uudenlaisia tuotantoteknologioita tai ne voivat jopa valmistaa kokonaan uusia, entisiä korvaavia hyödykkeitä. Ne siis tarvitsevat vähemmän ja erilaisia työntekijöitä kuin vanhat yritykset. Näin ollen on myös vanhojen yritysten työntekijöiden etu vaikeuttaa markkinoille tuloa.
Yritykset, jotka jäävät syntymättä tai jotka eivät koskaan kasva tupo-pöydässä sovittujen sääntöjen ja korkeiden kustannusten vuoksi, eivät luonnollisista syistä voi koskaan olla mukana neuvotteluissa.
Työttömät ja työvoiman ulkopuolella olevat. Tupo-neuvotteluissa työttömien, etenkin liittoon kuulumattomien ja nuorten ääni ei kuulu. Ei myöskään niiden, jotka eivät vielä tai juuri tällä hetkellä edes hae työtä. Saati niiden, jotka eivät vielä edes ole Suomessa. On paljon ihmisiä, joiden elämä muuttuisi paremmaksi, jos he saisivat tehdä työtä pienemmällä palkalla tai huonommilla ehdoilla kuin työehtosopimuksissa on sovittu. He ovat ja pysyvät neuvottelupöydän ulkopuolella.
Asiakkaat. Jos asuinseutusi ruokakaupat ja ravintolat kokoontuisivat säännöllisesti työntekijöidensä kanssa sopimaan alan “pelisäännöistä”, epäilyksesi kenties heräisivät. Näinköhän noissa neuvotteluissa saavutettu tulos on asiakkaan edun mukainen? Tupo-neuvotteluihin kannattaa suhtautua täsmälleen samalla varauksella. Neuvottelut esitetään usein julkisuudessa ikään kuin työntekijöiden ja työnantajien edut olisivat täysin ristiriitaiset. Kummankin puolen edut ovat kuitenkin yhteneväiset, kun puhutaan asiakkaiden nylkemisestä ja kilpailun vähentämisestä. Asiakkaatkin puuttuvat neuvottelupöydästä.
Totta, ei niitä omistajan tai omistajan ja parin työntekijän voimin pyöritettäviä yrityksiä juuri kuunnella.
Tästä tulikin mieleeni… kävin joskus hyvän aikaa sitten olosuhteiden pakosta lyhyen työelämälainsäädännön kurssin. Kurssin varsin pätevältä vaikuttanut pitäjä sanoi, että työelämälainsäädäntöä tulkitaan yleensä heikomman osapuolen eli työntekijän parhaaksi. Tästä jäi kyllä takaraivoon sellainen kysymys, että jos kiistassa vastakkain ovat kolme ihmistä työllistävä, minimaalisilla marginaaleilla operoiva Penan Paja ja työntekijää edustava Metalliliitto, kumpi osapuolista olikaan se heikompi?
Parahin Urkki,
Lakimiesten lähestymistapa näihin asioihin on kyllä kaikkein vähiten hyödyllinen. Juristit luulevat tai teeskentelevät luulevansa, että työntekijät eivät itse joudu maksamaan omasta suojelustaan. Kuten aiemmin on tässäkin blogissa todettu, http://asiatonlehdistokatsaus.blogspot.fi/2014/12/verotetaan-ihmisia-ei-yrityksia.html, markkinat määräävät kuka maksaa työlainsäädännön kustannukset, ei laki.
Eipä asiakkaat ole pöydän ääressä myöskään silloin kuin ravintola neuvottelee tavarantoimittajien kanssa.
Tosin tuskin ravintola ja tavarantoimittaja neuvottevat koko Suomen kattavaa kartellia.
Kirjoitatte "Vanhat yritykset eivät halua uusia kilpailijoita, koska mitkään yritykset eivät koskaan halua lisää kilpailijoita. Uudet yritykset käyttävät usein uudenlaisia tuotantoteknologioita tai ne voivat jopa valmistaa kokonaan uusia, entisiä korvaavia hyödykkeitä. Ne siis tarvitsevat vähemmän ja erilaisia työntekijöitä kuin vanhat yritykset. Näin ollen on myös vanhojen yritysten työntekijöiden etu vaikeuttaa markkinoille tuloa."
Ymmärrän, että yleensä mikään yritys ei halua kilpailijoita mutta onko näyttöä sille, että kolmikannassa toimittaisiin näin tietoisesti?
Parahimmat Ilkka, Erkki ja Anonyymi,
Jos esimerkiksi kaikki Helsingin ravintolat ja elintarvikkeiden toimittajat pistävät pystyyn vuotuiset tavarantoimitusneuvottelut, kilpailuvirasto puuttuu asiaan hyvin nopeasti. Työmarkkinoilla vastaava järjestely on laillista, koska työmarkkinat on jätetty kilpailulainsäädännön ulkopuolelle.
Tupo-neuvottelujen sisällöstä ja neuvottelijoiden tietoisuudesta on vähän tietoa. Minulla ei ole tiedossa empiiristä näyttöä Suomesta (jos joku tietää, olisi kiva kuulla). Saksasta on jotain näyttöä, esimerkiksi postimarkkinoiden vapautuessa Saksan posti pakotti kaikki kilpailijat nostamaan palkkoja https://www.wiwi.hu-berlin.de/professuren-en/vwl/wtm1/forschung/ANRDFG/minimum_wage_23_pdf, ja toinen saksalainen juttu http://ftp.iza.org/dp6484.pdf.
Arvoisa Katsastaja H,
tämä ensimmäinen linkki on minulle maallikolle mielenkiintoinen; Se kuvaa taloustieteen metodeja (oikein mielenkiintoista, minulla ei ollut tästä aavistustakaan) ja kertoo yhdestä tapauksesta, jossa "Saksan posti pakotti kaikki kilpailijat nostamaan palkkoja".
Mainio blogi!