Helsingin Sanomien kulttuurisivujen
esseessä pohditaan, voisiko talous perustua kurin sijaan kiitollisuuteen. Kirjoitus alkaa kuvauksella siitä, miten kirjoittaja asuu espanjalaisen perheen luona ja perhe puolestaan kirjoittajan kodissa. Hienoksi asian tekee se, että kirjoittaja ei maksa Espanjassa asumisesta mitään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Jos pitäisi, kannattaisi kaikkien suomalaisten vaihtaa asuntoja naapurinsa kanssa ja asuminen olisi meille kaikille ilmaista.
Esseen kirjoittajan omaa taloudellista logiikkaa mielenkiintoisempi osa esseestä käsittelee taloustiedettä. Esseen mukaan:
“Perinteisten talousteorioiden ihmiskuva on ankea. Ihminen on ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva olento. Hän toimii itsekeskeisesti ja yleensä lyhytnäköisesti. Hänen turvallisuudentunteensa perustuu rahaan ja omaisuuteen. Hän maksaa laskunsa, koska on pakko, toisin sanoen rangaistuksen pelossa. Talousjärjestelmän väitetään perustuvan luottamukseen, vaikka usein todempi sana olisi epäluottamus. Kapeaan ihmiskuvaan perustuvat teoriat valitettavasti ohjaavat myös käytäntöä: koko elämänmalliamme ja yhteiskuntiemme johtamista. Ahnetta ja itsekästä ihmistä on paras ohjata porkkanalla, kepillä ja kurilla. Kurista on lyhyt askel julmuuteen. Tämä näkyy suomalaisten ylivelkaisten kohtelussa, kreikkalaisten kiilusilmäisessä nöyryyttämisessä ja kaikessa talouspoliittisessa retoriikassa. Ankaruus, rike, rangaistus, kuri, moite, velvollisuus, uhka ja pakko ovat normaaleja talouskielen käsitteitä.”
En tiedä, puhutaanko kuuluisaa
talouspuhetta talouskielellä, mutta useat lainauksen kohdat ovat kerrassaan kummallisia.
Harhakäsitystä taloustieteestä ja itsekkyydestä on käsitelty Asiattomassakin jo kyllästymiseen saakka. On kuitenkin syytä muistuttaa, että itsekkyys ei ole kovin huono lähtökohta, etenkään politiikkasuosituksia annettaessa (ks. tämä aiempi
kirjoitus aiheesta). Jos ihmiset olisivat altruistisia, ei maailmassa olisi ilmastonmuutosongelmaa, liikenneruuhkia tai rikollisuutta, eikä oikeastaan mitään syytä julkisen vallan toimille.
Lyhytnäköisyys on yllättävämpi syytös taloustiedettä kohtaan. Yleensä ei-taloustieteilijöiden on nimenomaan vaikea sulattaa taloustieteen oletusta siitä, että ihmiset ovat äärimmäisen kaukonäköisiä (ks. esim. tästä kirjoituksesta virinnyt
keskustelu). Useissa taloustieteen malleissa ihmiset ovat niin kaukonäköisiä, että esimerkiksi velkaelvytys ei voi toimia. Kaukonäköiset ihmiset nimittäin ymmärtävät, että velka on maksettava korkoineen ja siksi veroja on korotettava tulevaisuudessa. Tästä syystä ihmiset lisäävät säästämistään valtion velkaantuessa, eikä velkaelvytys siten lisää kokonaiskulutusta.
Myös vihjailut rangaistuksista ja etenkin julmuudesta ovat outoja. Asiattoman toimitus ei ole koskaan nähnyt taloustieteellistä mallia, jossa ihmiset maksavat laskunsa rangaistuksen pelossa. Sähkölasku maksetaan, koska jos ei maksa, ei saa myöskään sähköä.
Silloinkaan, kun taloustieteen malleissa esiintyy rangaistuksia, niitä ei käytetä julmuuden välineenä. Esimerkiksi Gary Beckerin alulle panemassa rikostaloustieteessä rikoksista ei rangaista siksi, että ihmiset haluavat kostaa tai julmuuttaan nauttivat rikollisten rankaisemisesta. Miksi nauttisivat, koska ovat itsekkäitä? Ihmisen täytynee olla jossain mielessä epäitsekäs voidakseen nauttia muiden kärsimyksistä. Rangaistusten tehtävä on ainoastaan luoda sopivat kannustimet, jotta rikoksia tehdään yhteiskunnan kannalta optimaalinen määrä.
On myös täysin epäselvää, miten taloustieteen lähtökohdat johtaisivat pakon ihannointiin. Ajatellaan vaikkapa sitä, miten taloustiede pohtii asumistukea tai muita korvamerkittyjä tukia. Taloustieteen määritelmän mukaan asumistuen aiheuttama hyvinvointitappio on se määrä hyvinvointia, joka häviää, koska tuki korvamerkitään asumiseen sen sijaan, että samansuuruinen tuki annettaisiin suoraan rahana. (Tarkkaan ottaen hyvinvointitappio syntyy, jos ihmiset kuluttavat asumista enemmän saadessaan asumistukea kuin saadessaan samansuuruisen rahallisen tuen.) Hyvinvointitappio on yksi keskeisimmistä taloustieteen käsitteistä, ja verojen ja tukien tapauksessa se perustuu siihen, että ihmisiä lahjotaan tai pakotetaan tekemään jotain, mitä he eivät muuten tekisi. Taustalla on ajatus siitä, että ihmiset osaavat itse parhaiten päättää, mihin rahat kannattaa kuluttaa. Tämä ei kuulosta tieteeltä, jossa pakottaminen tai vapauden rajoittaminen olisi hienoa. Päinvastoin, pakko ja vapauden rajoittaminen ovat eksplisiittisesti kustannuksia.
Taloustiede opettaakin, että jos haluamme rajoittaa tuensaajan vapautta antamalla asumistukea suoran rahallisen tuen sijaan, siihen on oltava erityisen hyvät perusteet (joita tietenkin voi olla).
Kuten Asiatonta arvovaltaisempi taho
toteaa, ankaruus, julmuus, pakko tai uhka kuuluvat vain harvoin taloustieteilijän sanavarastoon, muiden kyllä. En malta olla linkittämättä tässä yhteydessä myös tätä Tyler Cowenin loistavaa
kirjoitusta taloustieteen syvimmästä olemuksesta.
Ei ole ilmeisesti mitään ylärajaa toimittajien, erityisesti itsensä kulttuuritoimittajiksi julistaneiden, kyvyttömyydellä ymmärtää taloustieteen 1nkertaisimpia periaatteita (luulisi muuten oikeiden kulttuuritoimittajien tekevän jotain sen eteen, että heidän ei ajatella kuuluvan samaan kognitiiviseen kategoriaan kuin Johanna Korhosen). Taloustiedettä yleensä syytetään yksinkertaistamisesta; esimerkiksi oppikirjoissa pohditaan hyvin alkeellista toimintaa kuten vaihtokauppaa ja hyvin se näyttää oppikirjoissa toimivan, vaikka tavarat eivät vaihtaisi omistajaa samanaikaisesti. Homma taitaa perustua jonkinlaiseen luottamukseen; mutta ilmeisesti varsin erilaiseen luottamukseen kuin Korhosen harjoittama vaihtokauppa. Ymmärtäisinpä, miten luottamus, johon Korhosen vaihtokauppa perustuu, eroaa vaihtokauppateorioiden edellyttämästä luottamuksesta. En usko tätä mysteeriä pystyväni ratkaisemaan. Toivottavasti joku humanistisia tieteitä rahoittava säätiö antaa Korhoselle parin vuoden apurahan, jotta hän selvittää tämän varsin akuutin mysteerin. Luonnollisesti ensimmäinen puoli vuotinen kuluu käsiteanalyysiin.
klaus kultti
Ymmärrykseksi näyttää riittävän se, että kaikki talouteen liittyvä on epäilyttävää.
Erittäin hyvä kirjoitus. Helsingin Sanomissa taloudesta kirjoittavat erilaiset kaikkien alojen asiantuntijat Johanna Korhonen, Timo Harakka ja Elina Grundström. Mikä mahtaa muuten olla heille yhteinen ideologia? Kirjoitusten perusteella kolmikolle yhteinen nimittäjä on vakavat puutteet talouden perusasioista, mutta siitä huolimatta sanottavaa piisaa.
Eiköhän se ideologia ole sama kuin "suurta ajattelijaa" Steve Keeniä haastatelleella HS:n toimittaja-poliitkko Paavo Teittisella. Uskonto on kansan oopimiumia.