Katsoja
Katsoja

Cannes’n elokuvajuhlat 2017 huipentuvat tänään jaettaviin palkintoihin – nämä elokuvat tulen festivaaleilta muistamaan

Vietin Cannes’n elokuvajuhlilla vajaat kuusi päivää ja näin 15 elokuvaa, joista kahdesta lähdin kesken pois (Todd Haynesin sekava fantasiakikkailuhömppä Wonderstruck ja sekavan Abel Ferraran dokkari Alive in France omasta paskasta bändistään). Festivaali huipentuu tänään jaettaviin palkintoihin (Un Certain Regard -sarja niputettiin jo eilen), joiden saajia on ollut hauskaa spekuloida. Tällä hetkellä Kultaisen palmun kohtalo tuntuu kolmen kaupalta: Andrei Zvjagintsevin Loveless on ollut vahvoilla alusta asti (se sai Screen-lehden festivaalijurylta Cannes’n korkeimmat pisteet, ja The Guardian arvioi sen heti kättelyssä viiden tähden teokseksi), ranskalaisen Robin Campillon 120 Beats per Minute sai ylistystä niiltä jotka sen tajusivat nähdä, ja Sofia Coppolan The Beguiled hullaannutti monet – ehkä ennen kaikkea siksi, että siihen suhtauduttiin myös tavattoman skeptisesti.

Coppolan puolesta puhuu myös sukupuolipolitiikka, jos jury haluaa sellaiseen kiinnittää huomiota – Jane Campion on edelleen ainut (!!!!!) Kultaisen palmun voittanut naisohjaaja (Piano, 1993), ja hänkin joutui jakamaan kunnian miehen kanssa.

Mustina hevosina on syytä vielä mainita Ruben Östlundin The Square sekä Lynne Ramsayn You Were Never Really Here. Östlund on kilpasarjan älykkäin ja ehkä haastavin (Michael Hanekesta pitäneet saavat olla eri mieltä), Ramsay sai kiitosta tiiviistä editoinnistaan ja Joaquin Phoenixin nyanssirikkaasta roolisuorituksesta. Jälkimmäistä vastaan puhuu se, että elokuva esitettiin kilpasarjassa viimeisenä.

Kävi kilpasarjoissa miten kävi, tässä ovat viisi parasta Cannes’ssa näkemääni elokuvaa. Huomioitakoon, että Coppola, Campillo ja Ramsay ovat näkemättä.

1. Sean Baker: The Florida Project

Eräs ystäväni kuvaili kerran Portossa olevaa jättömaata ”kiehtovaksi tyhjyydeksi”. Vähän samanlaiseen tilaan sijoittuu Sean Bakerin suurenmoinen The Florida Project, joka on kuin Andrea Arnoldin American Honey, mutta lapsilla. Alexis Zaben kamera juoksee päähenkilöidensä perässä kuin kaveri, joka yrittää pysytellä johtajansa vauhdissa, ja kuvissa on paljon samaa kuin Terrence Malickin Tree of Lifessa – mutta sillä erotuksella, että näiden lasten elämiä ei selosta tärkeilevä kertoja, eikä missään ole lupausta mistään ”isommasta kertomuksesta”. Baker työskentelee Tangerinen tapaan ensikertalaisten kanssa, ja saa heistä irti mielettömän paljon. Lapset pitävät hauskaa, sekoilevat, improvisoivat, ja ohjaaja antaa heidän juosta pää kolmantena jalkana. Nauroin heille koko näytöksen ajan tyhmä virne naamallani. Lue koko arvio.

Willem Dafoe ja Brooklynn Prince elokuvassa The Florica Project (2017).
Willem Dafoe ja Brooklynn Prince elokuvassa The Florica Project (2017).

2. Andrei Zvjagintsev: Loveless

Leviathan-ohjaajan uutuus on yhteiskunnallinen allegoria, joka pukee hetkeksi ylleen trillerin vermeet, vain riisuakseen ne lopussa herkullisella keskisormen osoituksella. Leviathanissa päähenkilö kävi toivotonta taistelua valtiota vastaan, jottei hänen kotitaloaan purettaisi. Se oli elokuva, jossa harjoiteltiin tarkka-ammuntaa presidenttien muotokuvilla. Lovelessissa vastakkain ovat tarinan tasolla (avio-)mies ja (avio-)nainen, taistelu on siis kodin sisäinen. Tämä on kuitenkin silmänkääntötemppu, sillä oikea vihollinen on jälleen Venäjä. Lue koko arvio.

Aliosha (Matvei Novikov) katoaa elokuvassa Loveless, joka esitettiin Cannes’n kilpasarjassa.
Aliosha (Matvei Novikov) katoaa elokuvassa Loveless, joka esitettiin Cannes’n kilpasarjassa.

3. Ruben Östlund: The Square

Taidemaailmalle ja oikeastaan koko länsimaiselle yhteiskunnalle naurava The Square ripottelee koko kestonsa ajalle toinen toistaan hienompia kohtauksia, joista jokaisessa tuntuu olevan uusi älykäs havainto siitä, miten ihmiset ja maailma toimivat. Päätähti Claes Bang sanoi lehdistötilaisuudessa, että Ruben Östlundin elokuvissa kohtaukset itsessään eivät aina tunnu kummoisilta, mutta kun ne laittaa peräkkäin, vaikutus on härnäävä. Silti The Square saavuttaa loppupuolellaan yhden kohtauksen sisällä kliimaksin, jollaista en ole ennen nähnyt. Lue koko arvio.

Anne (Elisabeth Moss) ja Christian (Claes Bang) käyvät läpi seksin jälkeistä riittiä, jossa mietitään, mitä seuraavaksi?
Anne (Elisabeth Moss) ja Christian (Claes Bang) käyvät läpi seksin jälkeistä riittiä, jossa mietitään, mitä seuraavaksi?

4. Eugene Jarecki: Promised Land

Mahtavia dokumentteja (Why We Fight, The House I Live In) ohjanneen Eugene Jareckin uutuus käynnistyy aika tavallisena Elvis-dokumenttina. Elokuvantekijä on saanut ajettavakseen ”rockin kuninkaan” omistaman Rolls Roycen, ja haastattelee sen kyydissä ihmisiä. Näkökulma levähtää kuitenkin nopeasti Elviksen ulkopuolelle ja käy ilmi, että Jarecki on ennen kaikkea kiinnostunut kolmesta asiasta: miksi Elvis oli niin suosittu, mitä ongelmia siihen liittyy, ja millaisessa maassa Elvis eli ja vaikutti? Chuck D:nMike Myersin ja Ethan Hawken kaltaiset tekijät puhuvat rockin historiasta, kulttuurisesta omimisesta, amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, mikä on bluesin ja rock’n’rollin ero. Jarecki antaa haastateltavien haastaa myös tekijää ja toisiaan, ja lopputulos on puhutteleva, ainutlaatuinen, The Wire -sarjan tapaan joka suuntaan laajeneva kaksituntinen tutkielma Yhdysvalloista, jonka ”puhtain ja rehellisin ilmentymä” on David Simonin mukaan Las Vegas – kaupunki, jossa yksi voittaa kun miljoonat häviävät.

Eugene Jareckin elokuvassa Promised Land (2017) matkataan Elviksen Rolls Roycessa.
Eugene Jareckin elokuvassa Promised Land (2017) matkataan Elviksen Rolls Roycessa.

5. Yorgos Lanthimos: The Killing of a Sacred Deer

Pidin Lanthimosin The Lobsterista (2015) hirveän paljon, eikä kreikkalaisohjaajan uutuus ole likimainkaan yhtä hyvä. Silti se oli raikas tuulahdus kilpasarjaan, jossa oli aiempina päivinä nähty monta melko hyvää elokuvaa, joita ei oikein rakastettu eikä vihattu. Lehdistönäytöksen jälkeen permannolta kuului sekä buuausta että hurraahuutoja. Hohto-linssin läpi kuvattu Sophien valinta -mukaelma on julma, vittumainen ja absurdin hauska pikku painajainen, joka ei ihan sano tarpeeksi jotta pitäisin sitä mestariteoksena (vs. The Lobster, jossa on niitä kuuluisia tasoja), mutta joka mielikuvissani tuntuu koko ajan hauskemmalta. Vähän sama efekti kuin Nicolas Winding-Refnin The Neon Demonissa, joka sai Cannes’ssa vuosi takaperin samanlaisen vastaanoton, ja josta pidän nyt enemmän kuin silloin. Ja pakko on mainita Lanthimosin suurin saavutus: puristaa Colin Farrellista eräs tämän hetken hauskimmista näyttelijöistä. Suosittelen muuten kuuntelemaan tämän vuoden takaisen podcastin, jossa The Ringerin Andy Greenwald jututtaa Farrellia The Lobsterin tiimoilta.

Nicole Kidman ja Colin Farrell Yorgos Lanthimosin sysimustassa trillerissä The Killing of a Sacred Deer (2017).
Nicole Kidman ja Colin Farrell Yorgos Lanthimosin sysimustassa trillerissä The Killing of a Sacred Deer (2017).

Ja vielä loput mainitsemisen arvoiset:

Barbet Schroederin (Général Idi Amin Dada: Autoportrait, Paholaisen asianajaja) pahuustrilogian päättävä Le vénérable W. kuvaa islamvastaisten buddhistien toimia Myanmarissa. Kiehtova dokumentti hyötyisi huolellisemmasta ulkoasusta, jolloin sitä voisi hyvin mielin verrata Joshua Oppenheimerin The Act of Killingiin.

Noah Baumbachin The Meyerowitz Stories on oikein hyvä draamakomedia. #teamsandler

Hong Sang-soon ilahduttavan pienimuotoisessa Claire’s Camerassa Isabelle Huppert on Cannesiin saapuva turisti, joka tutustuu juoppoon elokuvantekijään (Jin-yeong Jeong) ja tämän irtisanomaan assistenttiin (Min-hee Kim).

Laurent Cantet’n L’atelier (The Workshop) on vähän saarnaava, mutta ihan oikeita asioita ihan hyvin käsittelevä puhelias draama kirjailijasta (Marina Foïs) ja tämän oppilaasta (Matthieu Lucci).

Léonor Serraillen Jeune Femme on ilahduttava, päähenkilönsä oikkujen mukana viilettävä kuvaus siitä, miten kertakäyttöistä tavaraa taiteilijan muusa voi olla. Ohjaaja toivoi näytöksen alla, ettei hänen sukupuoleensa enää 10 vuoden päästä kiinnitettäisi huomiota.

Michael Haneken Happy End vaikutti hyvältä, mutta koska kello lähenteli puolta yötä ja univelkaa oli järjettömästi, en pystynyt keskittymään kuin hereillä pysymiseen. Onneksi elokuva tulee Suomessa teatterilevitykseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *