Ensi-illassa Anna mulle Lovee, eli kuinka tulevat möhikset kuuntelevat rockia ja hässivät levyhyllyjen välissä

Kolme tulevaa rock-möhistä. Tämän kiinnostavammalta Anna mulle Lovee (2016) ei koskaan näytä.
Kolme tulevaa rock-möhistä. Tämän kiinnostavammalta Anna mulle Lovee (2016) ei koskaan näytä.

Love Recordsin vaiheista 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun lopulle kertova Anna mulle Lovee on suoraa jatkumoa Ganesin ja Baddingin kaltaisille kotimaisille musiikkielokuville. Se on visuaalisesti vaatimaton, muistelmateoksen tapaan etenevä ja aivan liian paljon yhteen kertomukseen ahtava filmi, jota kukaan ei halua viiden vuoden päästä enää katsoa.

Anna mulle Lovee jäsentyy aivan oikein Love Recordsin puuhamiehen Atte Blomin (Jarkko Niemi) ympärille. Isänsä johtaman HBL:n siivouskomerossa vallankumousta masinoiva rock-nuori haalii mukaansa Christian Schwindtin (Riku Nieminen) sekä Otto Donnerin (Tomi Alatalo) ja perustaa oman levy-yhtiönsä. Se on vastalause Musiikki Fazerin ja Toivo Kärjen (Pirkka-Pekka Petelius) edustamalle humpalle, joka dominoi vielä radiokanavia. Ilmassa väreilee muutos.

Tuo väreily ei Aleksi Mäkelän ohjaamasta elokuvasta välity. Se on sarja tylsästi lavastettuja, puvustettuja ja kuvattuja kohtauksia, joilla yritetään alleviivata tiettyä mielikuvaa 1960-luvusta, muutosten vuosikymmenestä, mutta joissa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän mitään merkityksellistä. Tarina etenee vauhdilla, koska kaikki Love Recordsin vaiheet täytyy käydä läpi. Pyrkimys on ehkä definitiivinen, mutta lopputulos silkka pintahipaisu.

Ja jos mietit, onko tämä niitä elokuvia, joissa vilisee sivuhahmoina kuuluisia muusikoita, joiden henkilöllisyyttä katsoja saa arvailla, niin vastaus on: joo. M.A. Numminen, Hector, Hurriganes, Jim Pembroke ja niin edelleen. Suurin osa heistä soittaa taustalla, osalla on vähän isompi rooli. Yksi typerimmistä on Rauli Badding Somerjoki, jolle on varattu pieni “hassu” sivujuoni. Siinä Rauli ei tohdi laulaa panemisesta koska on neitsyt, joten levy-yhtiön jätkät tuovat tälle pari gimmaa “hoitamaan hommat”. Johan lähtee Fiilaten ja höyläten.

Tarina voi hyvin olla tosi, mutta erityisen hyvä se ei ole.

Naisia ei Mäkelän ohjaamassa ja Antti Pesosen (jota ei saa sekoittaa Antti Heikki Pesoseen) käsikirjoittamassa elokuvassa juuri näy kuin bändäreinä ja sihteereinä. Heidän tehtävänsä on katsella ihaillen, taputtaa käsiä ja istua hajareisin syliin. Heidän kanssaan harrastetaan myös paljon seksiä.

Tavallaan tämä on perusteltua, onhan rock pitkään ollut miehinen bisnes. En silti voi olla miettimättä, kuinka paljon kiinnostavamman elokuvan saisi todella piskuiseen semi-femmefatalen rooliin kutistetusta Annasta (Alina Tomnikov). Nyt hän lähinnä – pressitiedotetta lainatakseni – “sekoittaa miesten päät”. Elokuva eksistoi maailmassa, jossa naiset eivät ikään kuin tee muuta. Tällainenko kuva 1960-luvusta meillä on?

Erityismaininta täytyy antaa vielä musiikin käytöstä. Tekijöillä on ollut käytössään suomalaisen populaarimusiikin ehkä voimakkain ajanjakso, ja miten sitä hyödynnetään? Ei mitenkään. Hetki lyö autoradiossa, Hurriganes meuhkaa studiossa ja Badding remuaa jollain lavalla jossain puistossa.

Juice Leskinen, Hurriganes, Hector, Kaseva, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Pekka Pohjola, Leevi and the Leavings, Pekka Streng, Tasavallan Presidentti, Wigwam, Maarit, Mikko Alatalo, Pepe & Paradise, M. A. Numminen, Pihasoittajat, Kari Peitsamo, Rauli “Badding” Somerjoki – taustaääniä. Ei minkäänlaista visiota.

Kuinka kamalan turhauttavaa. Onneksi on ne levyt. Tässä alkuun Spotify-soittolista.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *