Ensi-illassa: d-luokan Gods of Egypt on rehellinen hömppäspektaakkeli, ja sekös vasta virkistää

Alex Proyasin ohjaaman Gods of Egyptin ensimmäiset 30 minuuttia ovat puhdasta nautintoa: sellaista yli äyräittensä kohotettua, kimalteista efektikushariaan (perinteinen egyptiläinen ruoka) kaikkiin kolmeen ulottuvuuteen venyttävää 3D-fiktiota, jota Hollywoodin tuotantokoneisto ei nykyään juuri tee, koska totiset supersankarit ovat nyt in. Parasta on, ettei se koskaan yritä olla mitään sen enempää.

Gods of Egypt sijoittuu ”muinaiseen aikaan”; vaihtoehtoiseen Egyptiin, jossa jumalat kulkevat ihmisten seassa mutta näitä puolet pidempinä. Näennäinen päähenkilö on nuori taskuvaras Bek (Brenton Thwaites), jonka täytyy pelastaa nuolen lävistämä tyttöystävänsä (Courtney Eaton) kuolleiden mailta. Avukseen hän maanittelee silmänsä menettäneen entisen superjumalan Horuksen (Nikolaj Coster-Waldau).

Horuksen motivaatio on päästä takaisin kuninkaan pallille, jolta tämän on sysännyt julma eno Set (Gerard Butler),  ja syöstä kansaansa orjuuttava jumalhirviö tuhoon. Matkallaan hän konsultoi ainakin auringon jumala Ra’ta (Geoffrey Rush) ja lemmen jumalaa Hathoria (Élodie Yung).

Jos ajatus palmikoille vedetyssä harmaassa irokeesissä taivaankappaleita lassoavasta, teatraalisesti karjuvasta Geoffrey Rushista viehättää, tämä on elokuva sinulle. Jos ajatus tappiin viedystä digiehostetusta jättimätkeestä viehättää, tämä on elokuva sinulle. Jos seksismi, rasismi ja misogynia ovat punainen vaate, harkitse kahdesti. Niitä Proyasin ”historiallinen” visio syöttää polttomoottoriinsa.

Gods of Egyptissä on kyse patriarkaalisen maailman muovaamasta pikkulapsesta, joka on kasvanut aikuiseksi vain paperilla, ja jolle on syydetty 140 miljoonaa dollaria. Proyas ei kavahda isoa budjettia vaan saa siitä lisää virtaa. Hänen auteurisminsa (kutsuttakoon sitä vulgääriksi) toteutuu sen täydellisemmin, mitä enemmän hänellä on asioita käytettävissään/tuhottavissaan.

Malliesimerkki on Proyasin edellinen, seitsemän vuoden takainen Tieto (Knowing, löytyy Netflixistä!). Elokuva numerologiasta ja maailmanlopusta ja Nicolas Cagen ”nouveau shamanic”-näyttelemisestä ja kristillisestä evankeliumista oli iso, hölmö ja aivan sairaan hauska. Se leikki ajatuksella, että kaikki merkittävät katastrofit on ennalta kirjattu historiaamme, ja sitten näytti ne yksi kerrallaan. Ihan lopussa vaihdelaatikosta löytyi vielä uusi pykälä, ja maailma kirjaimellisesti peitettiin tuleen ynnä tuhoon. Tarina ei sitä vaatinut, mutta katsoja vaati.

Tiedon rinnalla Gods of Egypt on huikeasta premissistään huolimatta hienoinen pettymys. Alun lystikkyyden – johon kuuluu olennaisesti Disneyn lasten seikkailusarjasta pöllitty idiootti-Bek kertojaäänineen – jälkeen se hitaasti hukkaa puhtiaan. Vaikka hauskoja ideoita riittää ja kitsch-mittari on katossa, rakenne ei toimi Tiedon lailla. Lopussa ei ole selkeää kliimaksia, jota odottaa, ja ehkä elokuvasta myös puuttuu Cagen kaltainen charmantti persoona. Butler on aina yksinomaan tylsä ja huono.

Proyas on myös parhaimmillaan silloin, kun hän Tiedon tapaan annostelee tuhoa tasaisesti ja saa katsojan odottamaan viimeistä mäjäystä. Tässäkin mielessä häntä on helppo verrata Paul W.S. Andersoniin, vulgar auteurismin ehkä puhtaimaan edustajaan, jonka viimeisin on myös hänen parhaimpansa. Pompejissa oli kyse purkautuvasta tulivuoresta eikä millään muulla – paitsi ehkä kamalalla Kiefer Sutherlandilla – ollut mitään väliä. Pompeji oli tyhmä ja hauska ja upea. Siinä tulivuoren syöksemät murikat räjähtivät, koska entisaikaan ruutia säilöttiin ilmeisesti ihan joka paikkaan.

Miksi sitten pidän Andersonin ja Proyasin maksimalismista, mutta Zack Snyderin äskettäinen megamäiske jätti kylmäksi? Tähän on vaikea vastata. Ainakin pidän ensin mainittuja vaarattomampina. Pompeji tai Gods of Egypt eivät yritä olla mitään muuta kuin typerää ”pikkupoikien” hupia. Ne tuntuvat rehellisiltä. Jos niissä on vähäpukeinen nainen, tämä sanoo ääneen pukeutuvansa näin ihan miehiä varten (kuten Hathor tekee). Jalokivin koristeltua seksiasua ei väitetä mukavaksi tai taistelussa tehokkaaksi. Tämä ei tee seksismistä hyväksyttyä, mutta ainakin se on helpompi ottaa vastaan ja käsitellä.

Uudessa Bondissa taas Madeleine Swannin väitettiin olevan edistyksellinen naishahmo, ja aika moni kriitikoistakin oli sen kanssa ihan ok, vaikka tosiasiassa Léa Seydoux’n psykologi joutui ihan loislanena sankarinsa pelastettavaksi, kun ei osannut mm. käyttää asetta.

Gods of Egypt on siis tavallaan rehti, mutta ei ihan niin hauska kuin se voisi olla tai sen pitäisi olla. Ja silloin sen kökköyden ja ei-voi-ottaa-todesta-ajattelun haarniskaan alkaa tulla säröjä. Silloin kiinnittää taas huomiota Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitukseen, jossa naiset ovat vähäpukeisia seireenejä ja päähenkilöt valkopestyjä (Hollywoodin whitewashingista kannattaa katsoa tämä mahtava John Oliver -klippi!). Silloin tulee miettineeksi, miten skotlantilainen Gerard Butler voikin taas esittää lähi-idän superhahmoa?

Tai kuinka ainoa tummaihoinen hahmo, Chadwick Bosemanin esittämä Thoth, onkin sitten monistettu tuhanneksi. Tätä voisi kutsua hyvin paikatuksi värisokeudeksi.

Tieto (2009) tuotti budjettinsa takaisin melkein nelinkertaisena, mutta Gods of Egypt on jo dumattu flopiksi. Yhdysvalloissa se on tuottanut 30 miljoonaa dollaria, ja kansainvälisen levityksen myötä se pääsee omilleen mutta voittoa on turha odottaa. Batman v Supermanin vanavedessä on puhuttu paljon kriitikoiden osuudesta elokuvien menestykseen. Proyasin elokuvalla kyse lienee enemmän siitä, että se ui aikansa virtoja vastaan.

Ohjaaja itse on silti jaksanut provosoitua arvioista. Facebookiin hän pisti ensi-illan jälkeen tämän pitkän vuodatuksen, jossa hän kiittelee edesmennyttä Roger Ebertiä (joka antoi Tiedolle täydet 4/4) ja kutsuu meitä muita kuppaisiksi, kuolevan raadon luita nokkiviksi haaskalinnuiksi.

Nero.