Ensi-illassa: Mad Max: Fury Road on vuosikymmenen komein toimintaelokuva ja feministisen actionin virstanpylväs

George Miller: Mad Max: Fury Road (2015)
George Miller: Mad Max: Fury Road (2015)

Perjantaina ensi-iltansa saava Mad Max: Fury Road on saanut maailmalla haltioituneen vastaanoton, eikä syyttä. Paitsi, että siinä on komeimpia toimintakohtauksia ehkä ikinä, George Millerin paluu kulttisarjan pariin nostaa naishahmot esiin täysin ainutlaatuisella voimalla.

Näin siitä twiittasin täpinöissäni heti näytöksen jälkeen:

Fury Road koostuu käytännössä kahdesta takaa-ajosta. Ensin ajetaan asutuksesta aavikkoon, ja sitten takaisin. Välissä on pari lyhyttä suvantoa joissa suhteellisen olematonta juonta tuupataan eteenpäin juuri sen verran kuin on tarve.

Elokuvan maailma on alkuperäististä Mad Max -elokuvista tuttu, mutta hulluudessaan ennennäkemättömään tappiin vedettynä. Jokin katastrofi on tuhonnut sivilisaation ja syössyt maailman aavikoksi. Irvokkaalla happilaitteella elävä, kelmeän darthvaderiaanisen ruhonsa voodoo-henkiseen sotisopaan ahtava Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne, jonka joku muistanee ensimmäisen Mad Maxin Toecutterina) pitää keskelle hiekkahelvettiä muodostunutta siirtokuntaa ikeessään kontrolloimalla seudun vesivarantoja.

Käskytettävinään hänellä on lauma valkoiseksi maalattuja arpisia ”sotapoikia” (”War Boys”), jotka tuonpuoleisen uskossaan taistelevat kuolemaan asti marttyyriyttä tavoitellen. (Annetaan tämän poliittisen allegorian nyt vaan olla, eikö niin?) Jossain norsunluutornin yläkerroksissa puolestaan on rivi letkuihin kytkettyjä synnyttäjiä, imettäjiä ja oletettavasti lihallisten nautintojen tarjoajia. Naisille ei tässä maailmassa ole toiminnallista sijaa.

Poikkeus on Imperator Furiosa (Charlize Theron), yksikätinen taistelija, joka elokuvan alussa pakenee siirtokunnasta kyydissään joukko Immortan Joen seksiorjia. Suuntana on vihreä keidas: paratiisi, jossa voi olla vapaa. Immortan Joen jahtaama ryhmä saa avukseen vähäpuheisen Maxin (Tom Hardy), jota kuningas on pitänyt vankinaan. Mukaan päätyy myös yksi sotapojista, merkityksellistä kuolemaa itselleen kaipaava kuolemansairas Nux (Nicholas Hoult).

George Miller sanoo New York Postin haastattelussa halunneensa tehdä ”puhtaan visuaalisen harjoitteen”: elokuvan, ”jonka tekstityksiä ei tarvitse lukea japaniksi”.

Sellainen Fury Road on. Sen dialogi on pientä ynnä ytimekästä, ja kaikki olennainen kerrotaan niin vahvan visuaalisesti, ettei puhetta tarvitse kuunnella. Suuria juonenkäänteitä ei ole, eikä hiekkamaailman synnyttänyttä apokalypsia avata lyhyttä, siihen epämääräisesti viittaavaa alkujuontoa enempää.

Toimintaa on senkin edestä. Kahden tunnin kestosta vähintään puolitoista on varattu ennennäkemättömän vauhdikkaalle ja totaalisen kaoottiselle rymistelylle. Furiosan ja Maxin ajama rekka ottaa yhteen Immortan Joen ja tämän kollegoiden sota-alusten kanssa milloin ahtaissa kanjoneissa, milloin massiivisen hiekkamyrskyn edellä. Sotapoikien armada hyökyy ylle joka suunnasta: maailmanlopun siileiltä näyttävät, piikein vuoratut kärryt iskevät vasemmalta ja oikealta, puolelta toiselle heiluvissa seipäissä roikkuvat viholliset hyppivät rekan katolle, ja ilma on sakeana liekeistä.

Järjettömän kaaoksen keskellä Millerin kiinnostus detaljeja kohtaan on häkellyttävää. Sotapoikien sotisovat ovat visuaalisesti yhtenäisiä mutta kuitenkin ainutlaatuisia. Kaikki on runsasta ja eklektistä. Immortan Joen vanhemmissa liittolaisissa näkyy häivähdyksiä sivistyksestä: jostakin, joka on jäänyt hiekkamyrskyn alle ja jota loputtomaan taisteluun tottuneet komentajat eivät enää itse muista. Ehkä puheenparressa, ehkä tavallisten silmälasien kaltaisissa arkisissa käyttöesineissä.

Huomaan rakentavani vanhemmille hahmoille historiaa ja miettiväni, näkivätkö he maailman ennen sen loppua? Joku oli ehkä kirjanpitäjä, joku taas kukkakauppias. Elokuva ei kerro taustoista mitään – ehkä, koska on parempi unohtaa.

Koko elokuvan visuaalisesta ilmeestä vastaava osasto ansaitsee ylistystä. Fury Road luottaa väripaletissaan oranssin ja mustan kontrasteihin sekä aavikon okransävyihin. Kaikki on vähän rikki ja pölyn peitossa. Hahmojen liikkeissä ja kerronnan suoraviivaisuudessa on videopelien henkeä parhaalla mahdollisella tavalla. 3D-tekniikka palvelee hyvin, vaikka ei ole millään muotoa pakollinen. Pelimäisyydestä huolimatta iso osa stunteista on toteutettu ilman green screenejä. Ihan oikeita autoja heitellään ja räjäytellään. 150 miljoonan budjetti on käytetty niin hyvin kuin nyt absurdin summan voi elokuvaan käyttää.

Fury Roadin jälkeen jokainen uusi toimintaelokuva tuntuu auttamatta kankealta, niin notkeasti se tapahtumiaan vierittää, ja niin suunnattomalla ilolla sekä ennakkoluulottomuudella se käänteitään visioi. Vain yksi esimerkki luovasta hulluudesta on yhden sotarekan edessä riippuva kitaristi, jonka heviriffit sulautuvat osaksi Junkie XL:n säveltämää, katsojan penkissään sähköistävää musiikkia.

Totta se on: Happy Feet 2:n viimeksi ohjannut Miller, 70, on yhtäkkiä maailman verevin action-ohjaaja.

Vielä iloisempi yllätys on tapa, jolla Miller nostaa naistoimijat elokuvansa keskiöön. Max on lopulta sivuhahmo Furiosan vetämässä toimintaretkueessa. Siihen lukeutuu joukko Immortan Joen raiskaamia ja vankeuttamia naisia, jotka pyrkivät vapauteen ääripatriarkaalisen yhteisön orjuudesta. Heitä näyttelevät Rosie Huntington-Whiteley, Riley Keough, Zoë Kravitz, Abbey Lee ja Courtney Eaton.

Kun niin moni Hollywood-elokuva tuntuu yhä lähestyvän naishahmoja kiintiöajattelun kautta (viimeksi Avengers 2 sai lokaa niskaansa ainoan ison naishahmonsa, Black Widow’n yksipuolisesta käsittelystään), Fury Roadin runsas ja monipuolinen naiskuva tuntuu todella virkistävältä. Se ei typistä sukupuolen esityksiä yhteen hahmoon vaan antaa tilaa monille erilaisille kokemuksille ja näkökulmille – ja sukupolville!

Nuorten karkulaisten ja heitä auttavan Furiosan lisäksi mukaan tulevat vielä oman matriarkaalisen yhteisönsä jäänteitä edustavat iäkkäät Vuvalinit (Melita Jurisic, Gillian Jones, Joy Smithers, Antoinette Kellerman ja Christina Koch). He muistavat ehkä ajan ennen katastrofia, joka peruutti tasa-arvopyrinnöt lähtöruutuunsa.

Skaala leikkaa ikähaitarin tavalla, joka tuntuu ison budjetin toimintaelokuvalle tyystin ainutlaatuiselta.

Ilmeinen vaje Fury Roadin feminismissä on ihonvärin representaatiot. Namibiassa kuvattua elokuvaa on moitittu sen valkoisuudesta. Millerin konsulttina toiminutta Vaginamonologien kirjoittajaa Eve Ensleriä on pitkään kritisoitu siitä, ettei hänen edustamansa feminismi täytä intersektionaalisuuden vaatimuksia. Hän puhuttelee ennen kaikkea toimeentulevaa valkoihoista naista.

Puutteistaan huolimatta Mad Max: Fury Road on sukupuolten esityksiltään poikkeuksellinen, virkistävä ja tyylikäs. Max, joka edustaa nyt jo tympeää ”mies vastaan maailma”-tematiikkaa, jää täysin oikeutetusti taka-alalle. Hänen tarinaansa on kerrottu viimeiset 36 vuotta.

Ja mikä sen hauskempaa kuin katsoa, kuinka elokuvan poikkeuksellinen painotus kimpaannuttaa miesasiamiehet ympäri maailman.

”Tämä ei ole minun Mad Maxini!” Ehkä ei. Mutta liki täydellinen action-elokuva se on.

 

Kommentit (1)
  1. Viisi uutuuselokuvaa, jotka Netflixistä kannattaa katsoa - Image-blogit
    18.10.2016, 16:26

    […] Netflixistä löytyy myös ihan kreisi Mad Max: Fury Road, joka kannattaa katsoa vaikka ei action niin […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *