Ensi-illassa: Nelikymppisten Ben Stillerin ja Naomi Wattsin tähdittämä sukupolvikomedia on sairaan hauska ja osuva

Noah Baumbach on kautta uransa ollut kiinnostunut ajan armottomuudesta. Siitä kuinka kaikkea ei kukaan voi kokea, kuinka koko ajan on kiire saavuttaa asioita, ja kuinka vaikea on olla määrittämättä identiteettiään iän tai noiden saavutusten kautta. While We’re Youngin toinen nelikymppinen päähenkilö parahtaa elokuvan loppupuolella: ”Olen 44. En ikinä tule kokemaan kaikkea.”

Sekä Baumbachin aiempi Greenberg (2010) että perjantaina teattereihin saapuva While We’re Young (2014) ovat paljolti kiinni parikymppisten ja nelikymppisten maailmojen törmäyksessä. Roger Greenberg (Ben Stiller) oli turhautunut siitä, ettei 1980- tai 1990-luvulla syntyneiden sukupolvi arvosta niitä asioita, joita hän on itse oppinut pitämään tärkeinä. Itse tekemistä, itse kokemista, analogista yksityisyyttä.

While We’re Youngissa asetelma on kiepsahtanut ympäri 2010-lukulaisen nopeasti. Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin nuori aviopari Jamie ja Darby elävät uuskonservatiivista retroarkea, jossa elokuvat katsotaan VHS:ltä, olohuoneen seinää koristaa tuhansien vinyylien kokoelma ja älypuhelinta ei käytetä kaiken tarkistamiseen.

Stillerin ja Naomi Wattsin Josh ja Cornelia tutustuvat nuoriin Joshin pitämän elokuvaluennon kautta, ja pitävät heidän elämäntyyliään tietenkin virkistävänä.

Josh ja Cornelia ovat vasta omaksuneet iPadit, Netflixit ja somen osana jokaisen uuden nettialustan vääjäämätöntä gentrifikaatiota. Viisi vuotta sitten Greenberg vielä ihmetteli älypuhelimiaan räplääviä nuoria – nyt Josh on vihdoin saanut omansa, mutta traagisesti myöhässä. Nuoren hipsterikuplan zeitgeistiin on mahdoton saada otetta, kun on 44 ja asettunut aloilleen.

Josh on dokumentintekijä, joka on viilannut viimeistä elokuvaansa kahdeksan vuotta. Osa haastatteluista on jo vanhentunut ja aihe laajenee kohtaus kohtaukselta. Pitkän selitysmonologin päätteeksi Josh yleensä summaa aiheen: ”Oikeastaan se kertoo Amerikasta.”

Paikallaan junnaavan, luennoilla elantonsa tienaavan ohjaajan egoa hivelee, kun nuori Jamie marssii tämän luennolle ja tunnustautuu tosifaniksi. He tutustuvat, ja pian Josh ja Cornelia käyvät Jamien ja Darbyn järjestämissä Ayahuasca-seremonioissa ja puuhaavat yhdessä dokkaria. Samalla yhteys tylsiin, jälkikasvua kerryttäneisiin ikätovereihin (Maria Dizzia ja Adam Horovitz, aka. Beastie Boysin Ad-Rock) katkeaa.

Josh ja Cornelia ihailevat uuden tuttavapariskuntansa elämäniloa (”luulen olevani patologisesti onnellinen”) ja välittömyyttä. Kyse ei ole ikäkriisistä siinä mielessä, että he haluaisivat olla taas nuoria, vaan enemmänkin tarpeesta pysytellä kiinni ajan virtauksissa ja tehdä asioita jotka unohtuivat työn ja kodin alle. Tarpeesta nähdä maailma niinkuin Jamie ja Darby, ilman 20 lisävuoden ja tusinan kulttuurisen mullistuksen tuomaa painoa.

Osittain kyse on näköharhasta. Tietenkään Jamien ja Darbyn tekeminen ei ole sen puhtaampaa tai vilpittömämpää kuin kenenkään toisen. Päinvastoin kulttuurierot tekevät vääjäämättömästä yhteentörmäyksestä varsin dramaattisen. Internet-ajan Jamie on tottunut mantraan ”lainaan enkä palauta”, Josh taas ehkä uskoo vanhahtaviin ajatuksiin objektiivisuudesta ja autenttisuudesta ja tekijänoikeuksista. Väistämättä Jamie tulee kusettaneeksi Joshia. Ja miksi ei?

Paikoin ohjaaja-käsikirjoittaja Baumbach sortuu vähän turhiin alleviivauksiin. Erityisen silmiinpistävä on montaasi, jossa nuorten analogiset VHS-iltamat rinnastetaan keski-ikäisten sohvalla pyyhkimiin Netflix-tabletteihin. Vertaus on vähän turhan rautalankainen, koska kontrasti on tässä vaiheessa jo selitetty sekä kuvin että sanoin.

Samoin ehkä tökkii autossa käyty keskustelu vanhasta Cookie O’Puss -mainoksesta. Josh muistaa sen lapsuudestaan, nuoremmille se on vain hauska YouTube-klippi ja kitsch läppä, idea bändinnimeksi.

Jollain kierolla tavalla nautin silti Baumbachin käyttämästä punakynästä. Siinä on kaikuja elinvoimaisesta Woody Allenista, jolla on maaninen tarve selittää omaa maailman- ja ihmiskuvaansa. Alleniin verrattuna Baumbach on silti ymmärtävämpi: parikymppiset eivät ole iso paha, heitä on vaan tosi vaikea ymmärtää jos on 45-vuotias ohjaajaälykkö. Vaikka seurustelisikin Greta Gerwigin kanssa.

While We’re Young on paitsi tarkkakatseinen ja (minun mielestäni) asenteellisuudessaankin hurmaava, myös Baumbachin hauskin ja helpoin elokuva. Siinä on sellaista puhtaan fyysistä komiikkaa, jota ohjaaja ei ole aiemmin tohtinut kokeilla, mutta jonka hän huikeiden näyttelijöidensä kanssa ottaa haltuun tyylillä. Naomi Wattsin hip hop -tanssi pyörii verkkokalvoillani yhä.

Ehkä vähän tekee mieli olla hirveä klisee ja lainata loppuun James Murphya, toista 45-vuotiasta itärannikkolaista älykköä, joka on muuten säveltänyt musiikit sekä Greenbergiin että While We’re Youngiin. LCD Soundsystemin Losing My Edgessä Murphy marisee:

”I used to work in the record store.
I had everything before anyone.
I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.
I was there in Jamaica during the great sound clashes.
I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988.

But I’m losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent.
And they’re actually really, really nice.

I’m losing my edge.”

While We’re Young ensi-illassa pe 5.6.

Loistavat Kicking & Screaming (1995), Greenberg (2010) ja Frances Ha (2012) löytyvät jenkki-Netflixistä.

ps. käy tykkäämässä Katsojasta Facebookissa, niin saat päivitykset kätevästi suoraan fiidiisi!

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=K9cG9BzxMps]