Katsoja
Katsoja

Inhoan lätkää – Miksi silti katson sitä joka kevät?

Seann William Scott on väkivaltainen vatipää lätkäelokuvassa Goon (2011)
Seann William Scott on väkivaltainen vatipää lätkäelokuvassa Goon (2011)

Juoksin maanantaina töistä kotiin katsomaan Suomen ja Valko-Venäjän peliä. Miksi? Enhän edes pidä jääkiekosta.

Kirjoitin ihan ensimmäisessä blogitekstissäni siitä, miten yhteisöllisyys on parasta, mitä perinteinen televisio voi tarjota. Miten Netflixin, Viaplayn, HBO Nordicin ja Yle Areenan kaltaiset palvelut ovat mahdollistaneet tv-sarjojen binge-katselun ja elokuvien striimauksen niin, ettei katsojan tule enää sitoutua kanavan sanelemiin lähetysaikoihin.

Miksi katsoisin Mad Menia Nelosen tahtiin jakson viikossa, kun voin ahmia kuusi ja puoli kautta Netflixistä kerralla? Tai miksi katsoisin uuden Temptation Island Suomen keskiviikkoiltana klo 21, kun voin imaista sen erissä Ruudusta töissä kahvitauoilla. Eikä tarvitse istua staattisesti näyttöpäätteen ääressä kotisohvalla.

Salkkarit, yksi television järkähtämättömistä instituutioista, saa sekin jo liki 10% katsojistaan netin kautta.

Mitä sitten katson perinteisestä televisiosta? Ihan muutamia juttuja: vaali-iltoja, euroviisuja ja erinäisiä urheilutapahtumia. Kuten nyt vaikka jääkiekon MM-kisoja.

Nämä televisiotuotteet ovat yhtäaikaisesti kolmea asiaa:

1) TV-viihdettä. Niissä on juontajat, niissä on tapahtumia, ja niissä on draamaa sekä informaatiota. Ne kertovat maailmasta ja ehkä vähän itsestänikin. Niiden kautta voin reflektoida omaa olemistani, purkaa tunteitani, nollata päiväni jne.

2) Yhteisöllistäjiä. Kun katson niitä, tiedän (satojen) tuhansien muiden tekevän samaa. Olen osa isompaa joukkoa; ryhmää, jonka kanssa jaan ainakin tietyt perustavanlaatuiset intressit (kuten sen, että urheilu kiinnostaa, ja että olen yleensä kotona, sohvalla, ihan kuten oletettavasti muutkin). Tämä tuo turvaa: kun television katselu ja kokemukset yleensäkin ovat pirstaloituneet ja yksityistyneet, isot perinteisen television yhdensuuntaiseen viestintään nojaavat tapahtumat ovat lohdullisia ja simppelin sosiaalisia kokemuksia.

3) Oman (kansallisen) identiteetin pönkittäjiä. Katson Oscar-gaalaa, koska olen kiinnostunut elokuvista ja yhdysvaltalaisesta viihdeteollisuudesta. Katson jalkapalloa, koska olen kiinnostunut lajista ja sen ympärillä toteutuvasta kulttuurista, ja olen osa fanijoukkoa (COYS!). Ja _tietenkin_ katson jääkiekkoa, koska haluan kokea olevani suomalainen, ja koska haluan suomalaisuuden merkitsevän kyvykkyyttä ja onnistumista ja voittamista.

Jälkimmäinen tuntuu erityisen hankalalta. Vieroksun paperilla kaikkea sitä kansallismielisyyttä, jota (eritoten kansainvälisiin) urheilutapahtumiin liitetään. En pidä lipuista symboleina, enkä usko niihin kansallisiin tai etnisiin erityispiirteisiin, joita näissä tapahtumissa uudelleentuotetaan. Näen oman kansallisuuden korostamisen helposti junttimaisena ja tarpeettomana.

Ja sitten on Koff-gaten kaltaisia pyörremyrskyjä, jotka synnyttävät entistä vahvempia ”I don’t want to live on this planet anymore”-reaktioita.

Silti ilahdun, kun Veepin 2. kaudella vieraillaan Helsingissä. Silti juoksen kotiin katsomaan MM-lätkää. Silti seuraan Twitterissä keskustelua sen ympärillä, ja välillä osallistunkin. Vaikka en edes pidä jääkiekosta. Se on makuuni liian suoraviivainen ja väkivaltainen urheilulaji.

Koff-keskustelussa huomattavaa on se, kuinka monet (tai ainakin äänekkäät) tahot syttyivät puolustelemaan ilmeisesti lajikulttuurille ominaista neitipuhetta. Panimon julkaisema meemikuva, jossa jääkiekkoilijalle on fotoshopattu ballerinan asu, nähtiin lajityypillisenä ja täten ihan sopivana. Huono läppä, mutta ei saa suuttua. Pojat on poikia.

(Twitterissä voi seurata hashtagilla #koffgate sitä, millaisella voimalla meemistä närkästyneitä lokeroidaan ”ammattimielensäpahoittajiksi” jne.)

Seksismi ja homofobia kytevät lätkässä vahvoina, ja juuri nyt tuntuu siltä, ettei ketään kiinnosta lätkeä voimalla niitä kitkemään.

On myös selvää, että näitä epämiellyttäviä piirteitä puolustellaan, koska ne kytkeytyvät juuri kansalliseen identiteettiin. Jääkiekko on se asia, jossa Suomi on säännöllisesti hyvä, usein jopa maailman paras. Jääkiekkokaukalo on se toiminnan areena, jossa me olemme sankareita kaikki. Siksi siitä halutaan pitää kiinni, ja siksi sen ei haluta antaa murentua.

Jos viette meiltä lätkän, mitä jää jäljelle?

Tekisi mieli väittää, että jos olisimme lätkän sijaan hyvä jalkapallossa, Suomi olisi vähän kivempi paikka elää. Se olisi toki elitistinen ja kestämätön väite. Rakastan jalkapalloa ja olen tietoisesti sokea monille sen ongelmakohdille. Sivuutan esimerkiksi lajiin kytkeytyvän rasismin ihan liian helposti ”lieveilmiönä” (ikään kuin fanikulttuuri olisi irrallaan itse urheilusta).

Silti fantasioin välillä maailmasta, jossa omaa kansallista erityisyyttä –tarve, joka ei tunnu globaalissa maailmassakaan väistyneen, liki päinvastoin – pönkitettäisiin miehisen mustelmoinnin sijaan esimerkiksi shakin MM-turnauksella.

Kommentit (2)

  1. Antti W.

    Curlingin olympiakultajahti oli vähän sellainen mustelmaton hetki.

    1. esther

      Mahtavaa tekstiä taas.

      En uskonut että eka johon kommentoin blogissasi on mmkisa teemainen teksti.

      Mutta miettinyt itse samoja asioita.

      Sitä että mitä ihmiset penkkiurheilusta saavat. Mitä siitä itse joskus sain.

      En tiedä vielä.
      Olisipa kisat jatkuneet hetken niin tietäisin enemmän.

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *