Mene katsomaan nämä viisi elokuvaa, kun vielä ehdit

Isabelle Huppertin tähdittämä Tämän jälkeen on syksyn parhaita elokuvia. Mene katsomaan se, ennen kuin on liian myöhäistä.
Isabelle Huppertin tähdittämä Tämän jälkeen on syksyn parhaita elokuvia. Mene katsomaan se, ennen kuin on liian myöhäistä.

Terveisiä sairasvuoteelta. Täällä on aikaa katsella Netflixiä ja ch… listailla asioita. Tässä viisi elokuvaa, jotka kannattaa käydä katsomassa ihan elokuvateatterissa. Varoitus: ne eivät pyöri teattereissa kauaa.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (ensi-ilta 2.9.)

Suomen merkittävin Oscar-toivo sitten edellisen akikaurismäen on pysäyttävä esikoispitkä. Juho Kuosmasen kerronta on suvereenia, J-P Passin mustavalkokuvaus puhkoo historiaan reikiä. Tarkoitan sitä, kuinka 1960-luvulle sijoittuva elokuva ei tunnu historiasuodattimen läpi ajetulta aikalaistaltioinnilta, vaan hengittää spontaania ajassa ja paikassa olemista. Kiinnitä huomiota lapsiin: yksi pyydystää sadepisaroita suullaan, toinen vilkaisee epähuomiossa kameraan. Koska on kotimaisessa elokuvassa nähty mitään vastaavaa? Tai Jarkko Lahden ja Oona Airolan kertoman rakkaustarinan kaltaista? Tai Eero Milonoffin nyrkkeilyvalmentajan veroista ressukkaa?

Whit Stillman: Love & Friendship (ensi-ilta 23.9.)

New Yorkin seurapiireistä 1700-luvun lopun britteihin peruuttanut Whit Stillman teki kuusikymppisenä yhden parhaista elokuvistaan. Jane Austenin vähemmän tunnettuun novelliin Lady Susan perustuva Love & Friendship on ilahduttava nippu juonittelua, väärinkäsityksiä ja tilannekomediaa. Pääosassa nähdään Kate Beckinsale, joka on yhtäkkiä kiinnostava – ehkä ensi kertaa sitten edellisen Stillman-elokuvansa Last Days of Disco. On jopa hassua, että ohjaaja teki oman austeninsa vasta nyt, sillä täältä hän lähti, ja täällä hän on kaikkein omimmillaan: etuoikeutettujen valkoisten vähäpätöisten ja kiusallisten säätöjen seassa.

Yorgos Lanthimos: The Lobster (ensi-ilta 19.8.)

R&A:ssa vuosi sitten nähty The Lobster on kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin (Dogtooth) ensimmäinen englanninkielinen elokuva: tulevaisuuden dystopia, jossa aikuiset sinkut kerätään merenrantahotelliin. Siellä heillä on 45 päivää aikaa löytää uusi kumppani, muutoin heidät muutetaan eläimiksi. Tismallisesti roolitetun, mahan ja viikset kai True Detectiven vuoksi kasvattaneen Colin Farrellin näyttelemä päähenkilö hangoittelee vastaan ja tutustuu metsissä samoaviin kapinallisiin. Hillittömän hauskasta ja oivaltavasta elokuvasta kannattaa kuunnella tämä Andy Greenwaldin ja Colin Farrellin tekemä podcast, jossa puhutaan Farrellin urasta laajemminkin.

Tyttö nimeltä Varpu (ensi-ilta 23.9.)

Ystävä sanoi parhaaksi henkilövetoiseksi Suomi-draamaksi vuosiin, enkä ole täysin eri mieltä. Selma Vilhusen ensimmäinen pitkä fiktio on täsmällinen kuvaus kasvamisesta, perheestä sekä äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Nuori Linnea Skog on nimiroolissa mahtava, ja teatteriohjaajana paremmin tunnettu Lauri Maijala ilahduttaa psyykkisesti ailahtelevana isänä. Paula Vesala on myös oikein hyvä – tosin siinä vaiheessa, kun hänen hahmonsa laittaa autoradiosta soimaan Vesalaa, on Vesalaa elokuvassa ehkä ihan hippu liikaa.

Tämän jälkeen (ensi-ilta 14.10.)

Isabelle Huppertilla, 63, on aika mieletön vuosi. Paul Verhoevenin julma Elle kohautti Cannesissa (ja 9.12. myös Suomessa), ja Tämän jälkeen palkittiin sitä ennen Berlinalessa parhaasta ohjauksesta. Mia Hansen-Løven viides pitkä elokuva on viisas ja konstailematon kuvaus viisi-kuusikymppisestä filosofista (Huppert), joka lapset kasvatettuaan, miehestään erottuaan ja äitinsä haudan lepoon saatettuaan huomaa olevansa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin yksin. Viisaus on sitä, että Hansen-Løve kieltäytyy näyttämästä hahmoaan valossa, joka houkuttaisi yksinkertaistavaan tulkintaan (kuten tiedämme, nainen on elokuvissa usein uhri tai mielenvikainen, enkeli tai syntinen, madonna tai huora). Aina kun päähenkilö on esim. murtumaisillaan, leikataan seuraavaan kohtaukseen. Kuvien väliin jää lopulta paljon, ja toinen katselukerta avasi Imagen ja Korjaamo Kinon elokuvakerhossa viime torstaina monelle ihan uusia tulkintoja.

Palataan niihin Netflix-tärppeihin huomenna.

Kommentit (1)
  1. Itselleni Hymyilevä mies oi pettymys lähes täydellisen Taulukauppiaiden ja loistavan Hevoshullu-lyhärin jälkeen. Jotenkin paluuta perinteisempään elokuvaan… Oona Airola oli mielestäni parhaiten läsnä, lävisti epookin ja jäykän tyypittelyn, jolta miesten pääroolit tuntuivat. (Yritän perustella tuntemuksiani blogissani jutussa Olisin halunnut pitää tästä.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *