Netflix kiinnostunut Suomesta? Tuskin!

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että Netflix suunnittelee tv-sarjojen tekoa pohjoismaissa. Otsikko kaivaa esiin sen pakollisen Suomi-kulman: “listalla ensin Ruotsi, sitten Suomi”.

En usko hetkeäkään.

Ruotsilla, Tanskalla ja jossain määrin myös Norjalla on pitkät perinteet laatudraaman tekemisessä. “Pitkä” on toki nuoren, ja moninaiseen kukoistukseensa ihan vasta puhjenneen taiteenalan kohdalla suhteellinen määre: suurin osa merkittävästä, kunnianhimoisesta ja rajoja rikkovasta televisiosta on tehty viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun tuotettujen sarjojen määrä on räjähtänyt.

Ruotsilla ovat Beck, Silta ja Millennium-trilogia (ei tv-sarja, mutta henkisesti samaa rykelmää), Norjalla Lilyhammer, Tanskalla Silta, Rikos ja Vallan linnake. Erityisesti Tanskan DR (paikallinen Yle) on tuottanut globaaleja hittejä kuin liukuhihnalta. Sen kaava, jossa yhdysvaltalainen ammattitaito yhdistyy pohjoismaiseen “edistykseen”, on oikeastaan aika ainutlaatuinen.

Tanskan televisiosta The New Yorker kirjoitti jo kolme vuotta sitten otsikolla Danish Postmodern. Jutussa kerrottiin, kuinka tanskalaisia tekijöitä lähetettiin Yhdysvaltoihin oppimaan alaa, ja kuinka DR:llä on tekemisissään tarkka ja toimiva kaava. Sillä kaavalla on tuotettu myös Petos, joka sai kotimaassaan Sillan 3. kautta enemmän katsojia, ja joka alkoi Ylellä viikko sitten.

New Yorkerin jutun alaotsikko on: “Why are so many people fans of Scandinavian TV?” Suomi mainitaan artikkelissa tasan kerran; käytäessä läpi Vallan linnakkeen DVD:n tekstitysvaihtoehtoja.

Suomi on siis se pohjoismaa, jolle lähinnä tekstitetään muiden tekemiä sarjoja.

Suomessa ei ole kansainvälisiä tv-hittejä. Upea Raid (2000) olisi voinut sellainen olla, mutta se oli aikaansa edellä. 2010-luvulla sen ainutlaatuista, mutta hyvin kaurismäkeläistä kaupunkiestetiikkaa voitaisiin juhlia esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla, jossa televisio on vuosi vuodelta isommin esillä. Tai näin minä suomalaisena ainakin tykkään ajatella.

Nyt Raid on meidän oma ilomme, jota ehkä suosittelemme ulkkarivieraille, mutta joiden voi olla vaikea saada sitä käsiinsä. Sitten se unohtuu, kun Sillan 4. kausi alkaa.

Siltaa, Rikosta tai Vallan linnaketta ei tarvitse kauaa etsiä. DVD-bokseja myydään ympäri maailman, ja kahdesta ensimmäisestä on myös tehty omat jenkkiversiot. Kolmatta on suunniteltu pitkään – viimeksi se kiinnosti kaapelikanava HBO:ta, joka janosi showrunneriksi The Wiren David Simonia.

Netflix tulee ilman muuta Pohjoismaihin, ihan samaan tapaan kuin se on mennyt tai menossa Kolumbiaan, Brasiliaan, Ranskaan ja Saksaankin. (Lista Netflixin tulevista sarjoista löytyy mm. täältä.) Eritoten Tanskasta ja Ruotsista tulee koko ajan paljon laatutelevisiota sekä -elokuvaa, jotka kiinnostavat kansainvälistä yleisöä. Näissä maissa on myös satavuotiset kulttuuriviennin perinteet. Tällä vuosituhannella Lars von Trier, Joachim Trier, Thomas Vinterberg ja Susanne Bier ovat alan juhlituimpia laatunimiä.

On myös syytä muistaa, että tv-sarjojen määrän yhä kasvaessa, ei jokaisen sarjan tarvitse tai kuulukaan olla globaali jättihitti. Rectifyn kaltaisille pienemmän yleisön “indiehiteille” (hirveän huono termi) on myös sen verran katsojia, että tekeminen kannattaa.

Tämä voisi sinänsä tarkoittaa suomalaiselle televisiolle hyvää. Käytännössä Netflix silti tuskin kiinnostuu Suomesta niin kauan kuin meiltä puuttuvat sarjat, joita edes joku maan rajojen ulkopuolellakin katsoisi.

Viime vuosilta tällaisia on tasan kaksi: Mustat lesket, jonka oikeuksia on myyty laajalti ja jonka ruotsalainen versio starttasi helmikuussa nimellä Black Widows (ja jota varmasti levitetään hanakammin, koska siinä on kansainvälisesti tunnettu Peter Stormare), sekä Nymfit, joka myytiin yli 50 maahan, mutta jonka flopannut ykköskausi ei koskaan saanut jatkoa.

“On helppo veikata, että [Netflix] tulee jollain aikavälillä myös Suomeen”, sanoo Hesarin haastattelema, mm. Mustia leskiä tuottanut Roope Lehtinen Moskitosta.

Joo, jollain aikavälillä joku varmasti tulee Suomeen. Mutta koska?

Itse laittaisin tällä hetkellä munia kahteen koriin. Toisessa korissa on Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas, jonka pohjalta on määrä tehdä myös neliosainen minisarja. Se on varmasti teknisesti ansiokas, mutta mikäli siihen lisäksi saadaan oikea dramaturginen lataus, sarja voisi kiinnostaa rajojen ulkopuolellakin. Ja mikäs sen suomalaisempaa kuin saada vuonna 2017 ensimmäinen oikea tv-hitti Tuntemattomalla sotilaalla.

Toinen kori, johon munia laittaisin, on komedia. Jani Volanen, Anna Dahlman, Elina Knihtilä, Eero Ritala ynnä muut Häiriötekijään, Ihmebantuun, Ranuan kummeihin ja Siskonpetiin liittyvät tyypit tekevät tämän hetken parasta suomalaista televisiota. Se ei ole tuoreinta mahdollista – Siskonpeti ei ole aina tarpeeksi terävä, ja Ihmebantu lainasi Chris Morrisin porukalta “aika paljon” – mutta siinä on oikealla tavalla ripaus Suomea.

Ja se ripaus kotimaata on tarpeellinen, kun tehdään kansainvälistä hittiä. DR:n sarjat näyttävät ja tuntuvat tanskalaisilta, ja samalla rikkovat kuvaa siitä, mitä tanskalainen on. Juuri siksi ne kiinnostavat ulkomailla.

Selvennettäköön loppuun vielä: Netflix voi toki hyvin tulla osatuottajaksi tai levittäjäksi kotimaisiin sarjoihin, mikäli heitä sellainen kiinnostaa, mutta Hesarin jutun maalailema kuva suomalaisesta televisioviennistä on utopistinen.

Katsopa huviksesi rinnan Rikosta ja Robaa, tai Vallan linnaketta ja Sykettä. Eron saattaa huomata aika nopeasti.